Sukulaiskielen haastama

Minä olen unkarilainen Agnes, 45-vuotias äiti, vaimo, opettaja ja opiskelija. Opiskelin Unkarissa pääaineenani historiaa ja sivuaineenani suomea. Suomen kieli oli niin erikoinen ja vaikea, että otin sen oppimisen haasteena. Mielenkiintoa lisäsi vielä entisestään unkarin ja suomen sukukielisyys. Kävin opiskeluaikana useita kertoja Suomessa lomilla ja kielikursseilla. Kun valmistuin opettajaksi, tulin Lappiin työharjoitteluun puoleksi vuodeksi. Kyseessä oli vuosi 1991. Olin opiskellut yliopistossa lähinnä kielioppia, kääntämistä ja kirjoittamista, joten halusin kuulla ja puhua suomea Suomessa. Työharjoittelu oli onnistunut: ihmiset olivat valtavan vieraanvaraisia ja puheliaita ja he suhtautuivat kärsivällisesti kielikömmähdyksiini. Sain asua suomalaisessa perheessä. Lappilaisia tuntui kovasti naurattavan, miksi kaupunkilaistyttö Unkarista haluaisi tulla pikkukylään Lappiin.

Matkustin työharjoittelun jälkeen takaisin Unkariin, mutta tiesin palaavani Suomeen. Unkarissa tein töitä ja hoidin työluvat kuntoon. Sitten muutin Suomeen ja olen sillä tiellä edelleen. Minulla ei ollut mitään pakottavaa syytä lähteä kotimaastani, vaan kerta kaikkiaan kiinnostus kieltä ja kulttuuria kohtaan on johtanut siihen, että tulin paikan päälle kokeilemaan siipiäni. Muutamien vuosien jälkeen tapasin Suomessa tulevan mieheni. Lapissa opetin kieliä pätkätyöläisenä kansanopistossa ja ammattikoulussa ja myöhemmin pätevänä opettajana yläasteilla ja lukioissa. Sain juuri viran, kun jouduimme muuttamaan Lapista pois mieheni työn takia. Nyt asun Pohjanmaalla ja olen saanut koulutustani vastaavan viran. Olen tällä hetkellä virkavapaalla ja opiskelen jälleen yliopistossa suomea. Sukulaiseni kummastelevat, miksi opiskelen toista korkeakoulututkintoa. Minusta opiskelu aikuisiällä on ollut valtavan antoisaa ja jännittävää!

Olen asunut Suomessa yli 15 vuotta. Törmään harvoin tilanteisiin, jossa minut kategorisoidaan maahanmuuttajaksi. En loukkaannu, jos niin käy, mutta en pidä sanasta maahanmuuttaja kovinkaan paljon. Maahanmuuttajat ovat hyvin erilaisia taustoiltaan ja tavoitteiltaan ja sana niputtaa ikävästi kaikki nämä ihmiset yhteen. Ei maahanmuuttajuus minua pahenna, sillä tiedän, kuka olen. Tällä minun tarinallani haluan osoittaa, että maahanmuuttajia on monenlaisia eivätkä kaikki maahanmuuttajat suinkaan ole pakolaisia. En ole sitä, mitä maahanmuuttajan odotetaan usein olevan. Minua luullaan usein suomalaiseksi. Jotkut arvelevat, että olen naimisissa ulkomaalaisen miehen kanssa, koska minulla on erikoinen sukunimi. On minua luultu suomenruotsalaiseksikin, koska puheestani kuulee, ettei suomi ole äidinkieleni.

Lunasta paikkasi

Olen kokenut suomalaisessa työelämässä paljon positiivisia asioita. Olen saanut tehdä paljon töitä. Työttömänä olen ollut vain muutaman päivän. Kuulun ammattiliitoon  se on minun turvani pahan päivän varalta. Yleisesti ottaen suomalaiset ovat ottaneet minut erittäin hyvin vastaan. Alussa suomalaiset suhtautuivat minuun pienellä varauksella, mutta pääasiassa suurella mielenkiinnolla. Joskus minulla on ollut tunne, että kielitaitoani tai koulutustani on vähätelty työhaastatteluissa. Suomen kieltä varjellaan ja suojellaan niin kovin: maahanmuuttajilta vaaditaan täydellistä suomen kielen taitoa tehtävään kuin tehtävään. Ymmärrän kyllä, että opettajalta vaaditaan hyvää kielitaitoa, mutta mielestäni minä osaan suomea erinomaisesti. Minun kohdallani ei voi vedota kielitaidottomuuteen. Suomen kieleni muuttuu koko ajan luontevammaksi. Mutta pitääkö siivoojiltakin vaatia täydellistä suomen kielen hallintaa?

On ensiarvoisen tärkeää, että maahanmuuttaja opettelee suomea. Kun ihminen muuttaa toiseen maahan, niin hänen on lunastettava paikkansa työntekijänä, ystävänä, naapurina, kuntalaisena ja kansalaisena. Maahanmuuttaja lunastaa paikkansa suomalaisten silmissä osoittamalla mielenkiintoa maata kohtaan ja puhumalla suomea. Maahanmuuttaja ei voi olettaa, että hänet otetaan vastaan tasavertaisena työkaverina, jos hän puhuu englantia, kritisoi Suomea ja haikailee kotimaahansa. Näin minä olen yrittänyt elää täällä.

Maahanmuuttajien määrä lisääntyy edelleen, ja on erittäin hyvä, jos he tuntevat olevansa osa suomalaista yhteiskuntaa ja he voivat osallistua tähän kaikkeen. En näe hyvänä, että maahanmuuttajat eristäytyvät tai eristetään muusta yhteiskunnasta ja että he yrittävät elää täällä täysin samanlaista elämää kuin lähtömaassaan. Kun ollaan Suomessa, niin täytyy kunnioittaa myös suomalaisten elämäntapaa eikä pitää itsepintaisesti kiinni omasta kulttuurista. Jos maahanmuuttaja saa tukea suomalaiselta yhteiskunnalta, niin kyllä hänellä on velvollisuus antaa jotain takaisinpäinkin. Haluaisin, että maahanmuuttajia ei pidettäisi minään eksoottisena lisänä tai hyväksikäyttäjinä, vaan mukavana ja tervetulleena lisänä yhteiskuntaan.

Juuret Unkarissa, koti Suomessa

Minulla on kaksoiskansalaisuus. En halua olla vain Suomen kansalainen, koska ei unkarilaisuudesta ole ikinä ollut mitään haittaakaan. En ole muuttamassa Unkariin takaisin, mutta jotenkin kaksoiskansalaisuus on osoitus siitä, että minulla on juuret Unkarissa, mutta nyttemmin koti Suomessa. Vuonna 2003 tuli sellainen laki voimaan, että voi säilyttää oman kansalaisuuden ja ottaa Suomen kansalaisuuden lisäksi. Jos olisin aikaisemmin hakenut Suomen kansalaisuutta, olisin väistämättä joutunut luopumaan Unkarin passistani.

Monen vuoden kokemuksella voin sanoa, että ystävystyminen suomalaisten kanssa käy hitaasti. Ehkä siinä on osin kyse kulttuurieroista ja osin minun henkilökohtaisista ominaisuuksistani. Suomalaisia ei ole helppo saada lähelle  Toisaalta minä itsekin vaadin ystävyydeltä paljon: haluan, että ystävyys kestää vaikeudetkin. Joskus minusta tuntuu, että suomalaiset hakeutuvat ympärilleni, koska olen unkarilainen. Heitä viehättää temperamenttini. Mutta eihän se riitä ystävyyden perustaksi. Kuten ei sekään, että joku toinen on unkarilainen. Unkarilaisuus ei takaa mitään: unkarilaisetkin ovat hyvin erilaisia ihmisiä. Enemmän minulla on suomalaisia tuttuja ja ystäviä kuin unkarilaisia. Siinä mielessä olen hyvin sopeutunut. Ja nämä ystävyydet ovat pitkäikäisiä.

En ole tietoisesti pyrkinyt säilyttämään omaa kulttuuriani, mutta kyllä minussa on jotain unkarilaisille tyypillistä jäljellä. Temperamenttini esimerkiksi. Ja roomalaiskatolinen uskonto. Ja haluan siirtää Suomessa syntyneille lapsillenikin unkarilaista kulttuuria, kuten kielen. Lapseni ovat kaksikielisiä. Minun mielestäni on suurta rikkautta, etteivät kaikki ole samanlaisia. Kyllä minä tiedän, etten ole suomalainen, mutta suhtaudun rakkaudella ja kunnioituksella tähän maahan. Lapsuuden ja nuoruuden olen viettänyt Unkarissa, mutta aikuisuuden ja todennäköisesti vanhuudenkin elämän Suomessa.

Nimi:
Agnes
Ikä:
45
Lähtömaa:
Unkari
Muuttovuosi:
1991
Perhesuhteet:
naimisissa, lapsia
Koulutus:
opettaja
Ammatti:
opettaja (virkavapaalla), opiskelija
En halua muuttaa Suomea, vaan tuoda siihen oman lisäni maahanmuuttajana.