Riistetty vapaus

Nimeni on Consuelo. Olen yli viisikymmentävuotisen elämäni aikana nähnyt ja kokenut paljon. Muutin 15 vuotta sitten Chilestä Suomeen perheeni kanssa. Tahdon ensin kertoa niistä tapahtumista, jotka johtivat perheeni tuloon toiselle puolelle maapalloa.

Vuonna 1973 sotilaat kaappasivat vallan kenraali Augusto Pinochetin johdolla. Presidenttimme murhattiin ja seuraavat 17 vuotta chileläiset joutuivat elämään diktatuurivaltiossa. Olisin voinut pysyä kodissani ja antaa hiljaisen hyväksynnän kaikelle sille, mitä yhteiskunnassamme tapahtui tuolloin. Mutta päätin taistella Augusto Pinochetin oikeistolaista sotilasdiktatuuria vastaan. En voinut katsoa sivusta, kun perheeni, sukuni, naapurini, ystäväni ja tuttavani saivat pelätä ja kärsiä. Ihmisiä tapettiin ja koteja tuhottiin. Olimme vasemmistolaisia, mieheni ja minä. Mieheni oli vasemmistopuolueen jäsen ja toimi ns. maan alla. Hän oli vuosia maanpaossa aatteidensa vuoksi. Kun hän palasi, hänet vangittiin yhdeksäksi vuodeksi. Myös minut pidätettiin ja vangittiin pariksi kuukaudeksi. Lapseni ovat joutuneet olemaan kanssani vankilassa, näkemään isäänsä vuosien ajan ainoastaan vankilan seinien ja aitojen sisällä ja jopa piiloutumaan sotilailta. Heidän lapsuutensa on ollut hyvin epätavallinen.

Diktatuuri päättyi 1990, mutta poliittiset vangit eivät päässeet heti pois vankilasta. Normaaliin päiväjärjestykseen siirtyminen oli vuosia kestävä prosessi. Kun mieheni lopulta armahdettiin 1992, jouduimme jättämään kotimaamme ja etsimään turvaa muualta. Monet sukulaiseni ja ystäväni eivät päässeet vielä tuolloinkaan vankilasta pois. Mieheni sai yli kahdenkymmenen vuoden maastakarkoitustuomion. Eurooppaan oli syntynyt voimakas solidaarisuusliike, ja meille tarjottiin turvapaikkaa monista maista Keski-Euroopassa ja Pohjoismaissa. Olin käynyt kerran Suomessa Euroopan matkallani. Silloin oli syyskuu ja Suomi näytti kauniilta. Täällä oli paljon luontoa, metsää ja järviä. Ennen kaikkea Suomi oli tarpeeksi kaukana. Päätimme tulla Suomeen, koska täällä voisimme kasvattaa lapsemme rauhassa ja elää vapaasti. Tunsimme myös, että Suomessa meidät otettiin vastaan ennen kaikkea vasemmistolaisina, ei maahanmuuttajina.

Pakolainen ei ole etuoikeutettu

Suomessa meille oli järjestetty kaikki valmiiksi: asunto, kielikurssipaikka minulle, työpaikka miehelleni ja koulupaikat lapsilleni. Jopa jääkaapista löytyi ruokaa. Tämä oli pitkälti solidaarisuustyötä tekevien järjestöjen aikaansaannosta. Asuntomme täyttyi toimittajista, jotka olivat loputtoman kiinnostuneita meistä. Olimme paikkakunnan ainoat pakolaiset. Kun toimittajat vihdoin poistuivat, lähdimme kävelylle. Mieheni oli vapaa ensimmäistä kertaa yhdeksään vuoteen, joten kävely hankien ja nietosten keskellä kirkkaan tähtitaivaan alla oli hänelle jotain aivan ihmeellistä. Meistä oli kuitenkin outoa, että emme nähneet ulkona yhtään ihmistä. Ulkona oli täydellisen hiljaista ja rauhallista. Muistan tuon hetken ikuisesti.

Minulla kesti kauan, ennen kuin uskalsin puhua suomea. Mieheni oppi kieltä töissä ja lapset koulussa. Olimme vuoranneet kotimme lapuilla, joissa luki verbien erilaisia taivutusmuotoja ja substantiiveja. Jopa vessanpöntössä luki vessanpönttö, jotta sanat jäisivät paremmin mieliimme. Minun mielestä suomea oppii parhaiten menemällä suomalaisten pariin. Esimerkiksi mieheni oppi suomea, koska hänen oli pakko alkaa puhua työkavereidensa kanssa. Minun suomen oppimiseni kannalta ratkaisevaa oli se, että pääsin opettamaan espanjaa suomalaisille. Opin paljon suomea oppikirjoista, joissa oli tekstit suomeksi ja espanjaksi.

Haluaisin osallistua enemmän ja olla osa tätä yhteiskuntaa. Haluaisin töihin! Minulla jäi yliopisto-opinnot kesken, koska minulla ei ollut opintoihin varaa. Opiskelin myös terveydenhuoltoalaa, mutten koskaan saanut todistusta opinnoistani levottomuuksien takia. Teen aina välillä espanjan opetuskeikkoja, mutta ne ovat satunnaisia töitä. Olen ollut myös työllistämistuella töissä. Työttömyys on pahinta, mitä tiedän. Onneksi olen ammattiliiton jäsen, niin saan ansioihin suhteutettua päivärahaa. En missään nimessä halua olla riippuvainen Kelan korvauksista.

Hämmästyn suuresti, jos joku sanoo, että pakolaiset nauttivat etuoikeuksista. Anteeksi kuinka? Mitä hyvää on pakolaisuudessa? Minulla oli Chilessä tietty status, mutta kun tulimme Suomeen, jouduin tyhjän päälle. Meidän oli lähdettävä pois kotimaastamme, koska se oli elämän ja kuoleman kysymys. Chilessä olimme joillekin sankareita, koska taistelimme sotilasjunttaa vastaan. Täällä Suomessa me olemme erilaisia ja meidän kokemuksemme on erilaisia, mutta ihmisiähän me kaikki ollaan. Haloo! Minäkin, chileläinen Consuelo, olen ihminen, jolla on ajatuksia, tunteita ja oma kulttuuri niin kuin sinullakin. Vaikka meillä on erilaiset tavat ja näytämme erilaisilta, emme ole toisiamme parempia tai huonompia. Olemme erilaisia, mutta samanarvoisia. Taistelen omaa ja muiden maahanmuuttajien ulkopuolisuutta vastaan jatkuvasti mm. maahanmuuttajayhdistystoiminnan kautta.

Pienet juuret Suomen maaperässä

Jotkut suomalaiset luulevat, että Chilessä on ainainen kesä, koska se on niin etelässä. Toki siellä on lämmintä, mutta on meillä talvikin. Ja jopa lunta ja jäätä. Mutta Chileen verrattuna Suomessa on todella kylmä. Moni muukin asia on toisin täällä. Ihmisiin on vaikea saada kontaktia, tapaamiset ja kyläilyt pitää aina sopia tarkoin ennakkoon, ihmiset lähtevät keskenään ulos juomaan eikä syömään ja talvella aurinko ei nousekaan. Mutta olen tottunut näihin asioihin, mikään ei enää yllätä minua. En osaa sanoa, olenko suomalaistunut Suomessa asuessani. Kyllä minä tunnen itseni chileläiseksi, mutta se ei tarkoita sitä, että käyttäydyn ja toimin täällä Suomessa samalla tavoin kuin kotimaassani. Olen mukautunut suomalaisiin tapoihin. En esim. halaa ihmisiä, vaikka Chilessä halasin tuttujani joka päivä.

Kyllä sanoisin, että olen sopeutunut Suomeen. Vaikeaa on ollut, mutta minun on helppo tulla toimeen ihmisten kanssa niin täällä Suomessa kuin Chilessäkin. Toki minun on helpompi olla Chilessä, koska ymmärrän kaiken, mitä ihmiset ympärilläni puhuvat ja sulaudun joukkoon. Ymmärrän sopeutumisen kaksisuuntaisena ilmiönä niin, että maahanmuuttajat ja kantaväestö voivat tehdä yhteistyötä ja he kunnioittavat toisiaan. Sopeutuminen on pitkälti kiinni asennoitumisesta. Olen sen luonteinen ihminen, että tulen toimeen erilaisten ihmisten kanssa riippumatta heidän ihonväristään, vakaumuksestaan tai kulttuuristaan. Ja on aivan selvää, että työllistyminen vaikuttaa myös. Kun olin töissä, tunsin kuuluvani työyhteisöön ja opin työpaikalla suomea paljon enemmän kuin kielikurssilla. On tärkeää, että tuntee kuuluvansa jonnekin.

Minä en tiedä, tulenko koskaan palaamaan Chileen. En oikeasti tiedä. Se riippuu työtilanteestakin. Mutta haluan aina käydä Chilessä sukulaisteni luona. Mieheni odottaa, että hänen maastakarkoituksensa loppuu ja hän pääsisi vihdoinkin viemään kukkia vanhempiensa haudalle. Hän ei voinut osallistua isänsä ja äitinsä hautajaisiin. Yksi lapsistani on palannut Chileen asumaan. Hänen on helpompi elää siellä. Mutta ajan myötä minusta on alkanut tuntua, että olen jo juurtunut Suomeen.

Nimi:
Consuelo
Ikä:
52
Lähtömaa:
Chile
Muuttovuosi:
1992
Perhesuhteet:
naimisissa, lapsia
Koulutus:
ylioppilas, keskeneräiset ammattiopinnot Chilessä
Ammatti:
espanjan kielen opettaja (työtön)
Elämä on sitä mitä teet siitä.