Suomalainen sydänkäpynen

Minua kutsutaan Heleniksi. Olen nelikymppinen amerikkalaisnainen. Minulla on suomalainen mies, suomalaiset lapset ja suomalainen kissa ja koira. Lähdetään liikkeelle taustastani. Muutin lapsena aika paljon, mutta enimmäkseen asuin maaseudulla äitini ja isäpuoleni sekä sisarusteni kanssa. Inhosin sitä paikkaa, koska sieltä oli niin huonot kulkuyhteydet kaupunkiin. Teini-iässä muutin kaverini luokse ja kävin kouluni kaupungissa. Asuin kaverin perheessä lukion loppuun saakka.

Tapasin lukiossa suomalaisen pojan, jonka kanssa menin myöhemmin naimisiin. Syyslukukauden alussa ajattelin, että tyyppi on aivan typerä, mutta marraskuussa jo suutelin häntä! Olin aivan hulluna häneen! Lukuvuoden lopussa hän palasi Suomeen, ja minä jäin Jenkkeihin. Tuolloin ei ollut mitenkään selvää, että suhteemme jatkuisi. Opiskelimme kumpikin tahoillamme yliopistossa, mutta pysyimme ystävinä ja pidimme yhteyttä. Vierailimme myös toistemme luona. En koskaan valmistunut yliopistosta, sillä opintojen loppuvaiheessa työt menivät lopputyön teon edelle. Mieheni soitti ja aneli minua jatkuvasti muuttamaan Suomeen. Vuonna 1993 annoin periksi ja muutin Suomeen.

Olen asunut Suomessa nyt 14 vuotta. Asuimme välillä vajaan vuoden Yhdysvalloissa, mutta palasimme kuitenkin takaisin Suomeen. Muutimme sinne, koska sukulaiseni sairastui. Hänen parannuttua ehdotin, että palaisimme takaisin Suomeen. Olen edelleen amerikkalainen, mutta ajan myötä ja perheen vaikutuksesta suomalaistunut amerikkalainen.

Olenko tullut Siperiaan?

Kävin ensimmäisen kerran Suomessa 80-luvun puolivälissä. Vietin joulun poikaystäväni luona. Luulin tulleeni Siperiaan, kun näin metsää silmän kantamattomiin. Silloin oli kuulemma vielä ennätyskylmä talvi. Olin kuolla kylmyyteen, vaikka olenkin kotoisin Yhdysvaltojen pohjoisosasta. Suomi näyttäytyi rakkauden huumassa ihanalta ja ihmeelliseltä! Mutta parhaiten muistan, miten mieheni perhe toivotti minut lämpimästi tervetulleeksi heidän kotiinsa.

Muutin Suomeen 1993 elokuussa. Ensimmäiset viikot olivat ihania, kun sain laittaa yhteistä kotiamme ja shoppailla asuntoon kaikkea ihanaa. Mutta sitten miehelläni alkoi opiskelu, ja minun päiväohjelmani olivat tyhjää täynnä. Silloin ei ollut mitään maahanmuuttajakoulutusta. Osallistuin kielikurssille, jonka maksoin itse. Työkkäristä ei ollut mitään apua työllistymiseni kannalta. Sitten sain esikoiseni, ja tekemistä riitti.

Olin kerran bussissa lastenvaunuineni ja eräs suomalaisnainen ahdisti minut nurkkaan lastenrattaillaan. Hän kyseli minulta kaikenlaista ja kutsui kotiinsa kahville. Olimme tavanneet kerran aiemmin ohimennen neuvolassa. Hänestä tuli paras ystäväni ja tukipilarini. Hänen kauttaan pääsin sisälle suomalaiseen kulttuuriin ja tutustuin muihinkin suomalaisiin. Suomalainen ystäväni oli puhelias ja avoin, mutta yleensä suomalaiset ovat ujoja. Minä olen suomalaistunut täällä asuessani, mutta en niin paljon, että olisin alkanut ujostelemaan! Suomalaiset myöskin istuvat bussissa hiljaa kengänkärkiään tuijotellen. Menen usein aivan tahallani istumaan heitä vastapäätä ja yritän katsoa silmiin. Siinäpä vasta haaste!

Haluan olla hauska in Finnish!

Olen maahanmuuttaja ja annan mielelläni neuvoja muille maahanmuuttajille, miten sopeutua parhaiten Suomeen. Voimistan ihmisiä näyttämällä heille esimerkkiä, että sopeutuminen on mahdollista. Yritän kertoa, että tulee vielä aika, että Suomi tuntuu kodilta. Ohjaan heidät ohi sudenkuoppien ja neuvon oikopolkuja. Kaikki tämä tulee omasta kokemuksestani. Autan heitä löytämään ratkaisuja niihin ongelmiin, joita maahanmuuttajat usein kohtaavat uuden elämänsä alussa. Annan heille työkalut, mutta varsinainen työ heidän täytyy tehdä itse.

Asenne auttaa sopeutumaan. Minun piti tehdä asennemuutos. Tajusin, että minun pitää opetella puhumaan suomea, vaikka olisin pärjännyt englannillakin. Mutta en esimerkiksi saanut kontaktia naapureihini, koska en puhunut suomea. Olen hauska ja huumorintajuinen ihminen ja minua keljutti, kun en voinut olla vitsikäs tai hauska suomen kielellä. Jäin asioista paitsi. Suomea oppii parhaiten puhumalla suomea suomalaisten kanssa. Tutustuin suomalaiseen ystävääni, ja hänellä oli kärsivällisyyttä kuunnella, kun selitin asioita hitaasti. Ja siitä se lähti! Nyt puhun suomea erittäin sujuvasti. Opin suomen, kun muutin asennettani ja sain motivaatiota.

Löysin lopulta sellaista työtäkin, jossa saan toteuttaa itseäni ja hyödyntää kokemustani. Olen projektityöntekijänä monikulttuurisuusprojektissa. Rakastan sitä työtä ja työkavereitani! Projektin päätyttyä haluaisin perustaa maahanmuuttajatuttavieni kanssa konsulttiyrityksen. Totta kai Yhdysvallat on aina mielessäni. Ikävöin sukuani Yhdysvalloissa, mutta hermostun ajatuksesta, että minun pitäisi muuttaa sinne. Olen melko varma, että jään Suomeen. Ehkä voisin työskennellä jossain vaiheessa kotimaassani. Haluan tutustua muuhunkin Eurooppaan ja Suomi on siinä mielessä hyvä tukikohta minulle.

Minulla on vielä paljon haaveita, jotka haluan toteuttaa Suomessa. Haluaisin oman televisio-ohjelman! Voisin olla kansainvälinen tv-kasvo, sillä juuri sitä Suomi tarvitsee! Kutsuisin vieraakseni tuntemiani maahanmuuttajia. Jos Krisse Salminen saa oman televisio-ohjelman, enkö minäkin voisi saada? Olen hauska, luova, puhelias ja kielitaitoinen persoonallisuus. Oikeastaan haluaisin olla jo viisikymppinen, jolloin lapseni olisivat maailmalla ja minulla olisi taas aikaa olla kahden aviomieheni kanssa. Unelmoin kaikista tällaisista asioista.

Nimi:
Helen
Ikä:
40
Lähtömaa:
Yhdysvallat
Muuttovuosi:
1993
Perhesuhteet:
naimisissa, lapsia
Koulutus:
melkein maisteri
Ammatti:
projektityöntekijä
Olen amerikkalainen, suomalaistunut amerikkalainen.