Suomi-neidon tykö

Olen Joe ja tulen Jamaikalta. Muutin Suomeen 24 vuotta sitten, koska rakastuin suomalaiseen neitokaiseen. Tapasimme Jamaikalla ja sen jälkeen pidimme melko pitkään yhteyttä ennen kuin tein päätöksen hänen luokseen Suomeen muuttamisesta. Nyt olen 45-vuotias. Näiden vuosien aikana sadat suomalaiset ovat kysyneet minulta, miksi olen tullut Suomeen. Joskus samoihin kysymyksiin vastaaminen tuntuu tylsältä, mutta toivottavasti kertomuksestani on jotain hyötyä. Toivon, että se lisää ymmärrystä ja suvaitsevaisuutta maahanmuuttajia kohtaan.

Minulla ei ollut aavistustakaan, millaista Suomessa on. Tietenkin vaimoni oli kertonut jotain ilmastosta, mutta ymmärsin talven vasta koettuani sen omakohtaisesti. Lumi oli mielestäni aivan mahtava juttu, mutta kylmyys oli uskomatonta. Voiko niin kylmä ollakaan kuin Suomessa on talvella? Ja täkäläiset ihmiset yllättivät minut myös: Suomalaiset ovat hiljaista kansaa. He ovat ujoja ja varovaisia eivätkä he ota mielellään riskejä. Mutta voin kertoa kokemuksesta, että kun heistä saa ystävän, he ovat tosiystäviä. En kaveeraa vain maahanmuuttajien kanssa, vaan minulla on monta suomalaistakin ystävää. Minähän olen itsekin kuin suomalainen, koska olen asunut täällä 24 vuotta ja aion pysyäkin täällä. Sen takia varmaan pärjään niin hyvin heidän kanssaan.

Olin heti alusta alkaen valtavan motivoitunut oppimaan suomen kielen, koska en kestänyt ulkopuolisuuden tunnetta. Jos vaikka menimme ulos suomalaisen vaimoni ja kavereiden kanssa, niin tuntui kamalalta kuunnella heidän jutteluaan ymmärtämättä itse siitä mitään. Halusin myös päästä perille kodin asioista. Halusin tietää, missä mennään raha-asioissa ja pankki-asioissa. Miehen kuuluu tuntea nämä asiat. Laskin kerran, että olen opiskellut suomea kursseilla alle 200 tuntia. Kun pääsin työelämään ja sain lapsia, niin sanavarasto alkoi karttumaan nopeasti. Olen aina sanonut työkavereille, puhukaa minulle reippaasti ja korjatkaa virheeni. Ja lapset ovat korjanneet kielikömmähdyksiäni myös. Ja kun olen lukenut lapsille kirjoja ja sarjakuvia, niin sieltähän sanat tarttuvat helposti päähän.

Wau, duunipaikka mulle!

Ensimmäiset kolme kuukautta olivat elämäni yksinäisintä ja tylsintä aikaa. Olen sellainen tyyppi, että työ on minulle tärkeä asia. Halusin heti päästä töihin, mutta onhan se vaikeaa ilman kielitaitoa. Pääsin kuitenkin kielikurssille. Ajattelin, että työssä kieltä oppisi vielä paremmin. Sitten huomasimme vaimoni kanssa lehdessä työpaikkailmoituksen, jossa haettiin ravintolatyöntekijää. Olin ollut alalla jo Jamaikalla. Olin kuudes haastateltu työnhakija. Kaikki muut olivat suomalaisia. Olin aivan varma, etten saa työtä, mutta minut valittiin! Kielitaidolla ei ollut merkitystä, vaan työhistorialla ja persoonalla. Wau, duunipaikka mulle ja vain kolmen kuukauden Suomessa asumisen jälkeen!

Jossain vaiheessa aloin miettimään alan vaihtoa, koska kaipasin vaihtelua ja helpotusta. Ravintolatyö oli kiireistä ja välillä stressaavaakin. Pääsin töihin varastomieheksi. Sitten sillä firmalla alkoi mennä huonosti. Aloin miettiä, että kannattaisi varmaan opiskella joku hyvä ammatti. Suoritin hitsaajan ammattitutkinnon erinomaisin arvosanoin. Valmistuin koulusta perjantaina ja aloitin työt hitsaajana maanantaina. Olen kyllä monesti ihmetellyt, miten helposti olen työllistynyt. Ja aina, kun olen ollut vaihtamassa työpaikkaa, työnantajien on ollut vaikea luopua minusta. Hitsasin parissa paikassa muutaman vuoden, mutta jouduin lopettamaan sen alan hommat. Metallityöstä syntyvä pöly alkoi käydä terveyden päälle.

Sitten juuri sopivasti eräs suuri suomalainen yritys haki työntekijöitä. Tein aluksi erilaisia työtehtäviä, kunnes kyllästyin paikasta toiseen pomppimiseen ja pyysin jäädä pakkaajaksi. Aloitin määräaikaisena työntekijänä. Myöhemmin he räätälöivät uuden työtehtävän ateriapalveluihin, ja sain sen tehtävän hoidettavakseni. Uuden työn myötä sain paljon vastuuta. Olen ollut nyt melkein 20 vuotta samassa yrityksessä. Kyllä minä viihdyn työssäni ihan hyvin. Aluksi suomalaiset työkaverini testasivat, osaanko todella hoitaa hommani ja voiko minuun luottaa. He mm. piilottivat tavaroita, jotka minun piti toimittaa eteenpäin. Nyt työpaikan ilmapiiri on mukava, ja heitämme työkavereiden kanssa hyvää ”läppää”. Noin kymmenen prosenttia työpaikkani työntekijöistä on maahanmuuttajia. Laskeskelin, että meiltä löytyy 14 eri kansallisuutta!

Ei enää mitään hätää

En välttynyt ongelmilta, kun tulin tummaihoisena jamaikalaisena Suomeen 80-luvun alussa. Minua syytettiin naisten ja työpaikkojen varastamisesta ja kehotettiin palaamaan kotiin. Varsinkin, jos olin illalla ravintolassa, niin sain takuulla kuulla rasistista nimittelyä ja huutelua. Se on pitkälti kateutta: Sulla on hieno auto. Mistä olet muka saanut rahat? Oletko joku huumediileri? Vai sosiaalitoimistostako saat rahat elämiseen? Kyllä tuollainen pistää vihaksi, koska olen kuitenkin koko ajan käynyt töissä ja maksanut veroni. En ole ikinä käynyt sosiaalitoimistossa. Nykyisin tällaisia tilanteita tulee eteen harvemmin.

Minusta tuntuu, että olen onnistunut hyvin elämässäni Suomessa maahanmuuttajana. Kokemani negatiiviset asiat ovat vahvistaneet minua. Jos en vaikeimpina aikoina palannut Jamaikalle, niin miksi lähtisin nytkään, kun minulla ei ole mitään hätää. Haluan, että muutkin maahanmuuttajat pääsevät jaloilleen. Haluan auttaa heitä siinä. Olen ihan ensimmäisiä työpaikkani maahanmuuttajataustaisia työntekijöitä. Kun työpaikalle tuli lisää maahanmuuttajia, he luonnollisesti kyselivät minulta työelämään liittyviä asioita. Minusta tehtiin työpaikkani virallinen maahanmuuttajien tukihenkilö. Ohjeistan heitä asennoitumaan asioihin oikealla tavalla. Ei tänne tulla valittamaan asioista. Jos jokin asia ei miellytä, niin sille pitää tehdä jotain tai sitten olla vain hiljaa. Olen mukana myös ammattiliitossa ja kerron maahanmuuttajille, mitä ammattiliiton jäsenyys tuo tullessaan.

Jos minulta kysytään, olenko suomalainen vai jamaikalainen, niin vastaan sekä että! Mä olen suomalainen, mä olen jamaikalainen ja olen vielä maahanmuuttajakin. Pääasia, että minulla on hyvä olla. Voin siis sanoa sopeutuneeni. Minulla on täällä perhe, työtä, ystäviä, oma asunto, ja pääsen käymään sukulaisten luona halutessani. Olen tottunut elämään Suomessa. Hey, come on! Voisiko elämä olla jossain muka parempaa? Jos menen käymään Jamaikalla, se on kuin kivaa lomaa, mutta täällä Suomessa minulla on arki ja koti.

Nimi:
Joe
Ikä:
45
Lähtömaa:
Jamaika
Muuttovuosi:
1983
Perhesuhteet:
avoliitossa, lapsia
Koulutus:
hitsaaja
Ammatti:
ateriapalvelutyöntekijä
Enemmän tekoja, vähemmän valitusta.