Uusi, onnellinen elämä Suomessa

Nimeni on Kristine ja olen viisikymppinen virolaissyntyinen perheenäiti ja uranainen. Täällä Suomessa teen maahanmuuttajatyötä ja toimin kääntäjänä. Kävin läpi monimutkaisen ja useita vuosia kestäneen paperisodan päästäkseni muuttamaan Virosta Suomeen Neuvostoaikana. Vaikka olin mennyt naimisiin suomalaisen kanssa jo 80-luvun alussa, minulla ei katsottu olevan riittävää perustetta maastani poistumiseen. Tyypillistä neuvostobyrokratiaa! Sain maastapoistumisluvan vihdoin vuonna 1985.

Muutin ensin Keski-Suomeen ja viiden vuoden kuluttua työn perässä eteläisempään osaan Suomea. Otin niin ison askeleen vaihtaessani paikkakuntaa, että vertauskuvallisesti housuni repesivät jalkojeni välistä. Se oli mieletön askel minulle. Olisin voinut jäädä viettämään rauhallista perhe-elämää Keski-Suomeen. Ymmärsin kuitenkin, että minulla on enemmän annettavaa suomalaiselle yhteiskunnalle. Niinpä muutin työn perässä ja olen oikein tyytyväinen perhe-elämän, työn ja aikuisopiskelun täyttämään elämääni.

Olen asunut Suomessa jo yli 20 vuotta. Olen joutunut vastaamaan suomalaisille usein kysymykseen, aionko palata itsenäistyneeseen Viroon takaisin. Koen kyselyn kiusallisena, sillä en ole paennut mitään, vaan olen tullut tänne täysin omasta halustani mieheni ja perheeni luokse. Olen aloittanut täällä uuden elämän enkä aio lähteä Suomesta pois.

Aavan meren tuolle puolen

Kun tulin Suomeen, olin puoli vuotta kulttuurishokissa. Mutta puolen vuoden järkytyksestä toipuminen ei ole vielä mitään, sillä sopeutuminen Suomeen on vielä vaikeampaa Venäjältä tulleille − puhumattakaan muista maista tulleille! Mutta järkytystäni ei pidä käsittää väärin. Ensimmäinen positiivisen järkytyksen koin asioidessani suomalaisen väestörekisteriviranomaisen kanssa: hän kohteli minua kauniisti ja inhimillisesti. Olin hänelle tasavertainen ihminen! Liikutuin kyyneliin tämän vuoksi, ja viranomainen ihmetteli reaktiotani. Muistan hänet ikuisesti.

Toinen konkreettinen esimerkki positiivisesta järkytyksestä oli suomalaiset puhelinkopit. Minun aikanani 1970-luvun Virossa ei juurikaan ollut ehjiä yleisöpuhelimia. Suomalaiset puhelinkopit olivat ehjiä, siistejä ja valaistuja. Kysyin mieheltäni, miksei kukaan ole varastanut puhelinkopin puhelinluetteloa. Hän vastasi, ettei kenelläkään ole tarvetta varastaa luetteloa, sillä sellainen jaetaan jokaiseen kotiin. Nämä kaksi asiaa olivat minulle esimerkkejä siitä, kuinka erilaisissa olosuhteissa kaksi sukulaiskansaa elää, vaikka kieli, kulttuuri ja traditiot ovatkin samankaltaisia. Ja välillämme on vain 80 kilometriä merta!

Virolaisten kohtalona on ollut olla monikielinen: vironkielisiä on maailmassa vain noin miljoona, joten meidän on ollut pakko opetella äidinkielemme lisäksi jokin muu kieli. Minun nuoruudessani koulussa opetettiin hyvin vähän vieraita kieliä, joten vieraan kielen oppiminen oli omasta innokkuudesta kiinni. Minä osasin suomea, kun tulin Suomeen. Suomen kieli oli minulla selkärangassa, mutta sen tuottaminen oli alussa ongelma. Selvisin siitä kuitenkin rohkeudella ja päättäväisyydellä.

Sopeutuminen on selviytymisleikki

1980-luvun puolessa välissä ei Suomessa ollut järjestelmällistä maahanmuuttajien vastaanottoa. Kun minä tulin Suomeen, täällä oli lähinnä vain Chilen pakolaisia. Ensimmäiset vietnamilaisetkin tulivat paikkakunnalle vasta minun jälkeeni. Halusin opiskella suomea ja saada jossain vaiheessa työpaikan. Kukaan ei ollut sanomassa minulle, mitä minun pitäisi tehdä päästäkseni uudessa elämässäni alkuun. Jouduin itse etsimään viranomaiset, jotka voisivat auttaa minua.

Olin opiskellut Tarton yliopistossa historia- ja yhteiskuntatieteitä sekä venäjän kieltä, mutten kuvitellutkaan, että voisin työllistyä Suomeen tutkijaksi tai opettajaksi ilman sujuvaa kielitaitoa. Ensimmäisen työpaikkani sain sen perusteella, että hallitsin venäjän kielen. Työn sisältö ei tyydyttänyt minua, joten irtisanouduin joidenkin vuosien jälkeen ja aloin freelance-tulkiksi ja kääntäjäksi. Tein sitä työtä muutamia vuosia, mutta sitten halusin vaihtaa säännöllisempään työhön. Tulkkihan on usein keikalla iltaisin ja viikonloppuisin.

Yksi elämäni kohokohtia on ollut se, että minut valittiin maahanmuuttajien ohjaajaksi melkein 300 hakijan joukosta! Sellaisen seulan läpi pääseminen kertoi siitä, että olin päättänyt saada haluamani työpaikan. En ollut työsuhteen loppuun saakka tässä tehtävässä, sillä minut haluttiin työskentelemään tulkkikeskukseen. Etenin urallani ja tunsin itsestäni ylpeyttä. Työskentelen nytkin maahanmuuttoasioiden parissa, mutta eri toimipisteessä. Maahanmuuttajana minulla on henkilökohtaista kokemusta maahanmuuttajien ongelmista ja ratkaisuista niihin. Minulla on mielenkiintoinen työ, jossa koen olevani hyvä. Olen saavuttanut arvostetun aseman työelämässä ja koen todella sopeutuneeni Suomeen.

Nimi:
Kristine
Ikä:
50
Lähtömaa:
Viro
Muuttovuosi:
1985
Perhesuhteet:
naimisissa, lapsia
Koulutus:
korkeakoulututkinto Virosta
Ammatti:
maahanmuuttajatyöntekijä ja kääntäjä
Sopeutuminen on selviytymisseikkailu, josta selviää rohkeudella.