Vaimoksi paluumuuttajalle

Nimeni on Ljubov, ja olen muuttanut Venäjän Karjalasta Suomeen yli kymmenen vuotta sitten. Tapasin Karjalassa syntyneen, mutta suomalaissukuisen mieheni 90-luvulla Venäjällä. Hän tuli paluumuuttajana Suomeen 1994. Hän pyysi minua lähtemään kanssaan Suomeen, mutta en halunnut vielä tuolloin lähteä. Kahden vuoden harkinnan jälkeen päätin kuitenkin asettaa perheen uran edelle ja muuttaa Suomeen. Tuntui vaikealta jättää mielenkiintoinen työ tuosta vain. Olin tehnyt kulttuurialan töitä 16 vuotta ja olin saavuttanut arvostetun aseman kotiseudullani. Minulla oli Venäjän Karjalassa myös laaja ystäväpiiri.

Jotenkin en nähnyt alussa tarpeelliseksi opetella suomea. Olin paljon kotona lapsen kanssa. Kotikielemme on venäjä. Jos jotain asioita tarvitsi hoitaa suomen kielellä, mieheni avusti minua. Kun menin suomen kielen kurssille, minun oli vaikea oppia suomea. Ehkä se johtuu siitä, että käytän niin paljon venäjän kieltä, ajattelen, puhun ja kirjoitan venäjäksi. Olen puhelias ihminen ja lahjakas kirjoittaja. Sanojen rakentaminen suomeksi oli minulle haastavaa. Oppisin suomea parhaiten puhumalla muiden suomalaisten kanssa. Kielikurssilla ei opeteltu paljoakaan keskustelua tai puhekieltä. Yritän usein kotitaloni pihalla sanoa jotain suomalaisille, esimerkiksi ”terve” tai ”mitä kuuluu”. Mutta alussa en välttämättä ymmärtänyt, mitä suomalaiset vastasivat. Tai sitten he eivät vastanneet ollenkaan – hiljaisia kun ovat. Välillä tunnen itseni hulluksi, kun aloitan keskustelun ja en saa mitään vastausta. Minulle ei tarjoudu tilaisuuksia harjoittaa kielitaitoani ja se harmittaa minua.

Kurssitodistuksilla tapetoidut seinät

Olen kokenut, että minun on mahdotonta saada oman alani työtä Suomesta. Korkeasti koulutetuilla venäläisillä on usein se ongelma, että he eivät voi saavuttaa Suomessa samaa ammattiasemaa kuin Venäjällä. Olen harkinnut alan vaihtoa, mutta ei se onnistu. Kulttuuriala on kutsumukseni.

Olen käynyt vuosia kielikursseja ja erilaisia työnhakukursseja. En ole siitäkään huolimatta päässyt palkkatöihin Suomessa. Minulla on niin monta kurssitodistusta, että voisin tapetoida niillä asuntoni seinät! Haluaisin tehdä töitä enkä opiskella enää. Minulla on ammattitaitoa. Kielitaito kehittyy käytännössä. Työllistyminen stressasi minua pitkään. Mutta mieheni sanoi, että voin toteuttaa ja kehittää itseäni, vaikka en olekaan palkkatöissä. Olen luova ihminen ja maalaan ja kirjoitan kirjoitelmia kotona. Lisäksi teen töitä venäläisten yhdistyksessä. Se on vapaaehtoista työtä, mutta kuitenkin työtä, joka vastaa osaamistani. Kerran tuttavani sanoi minulle, että yhdistystoiminta on harrastus. Ei, ei se ole harrastus, vaan työ! Sitä kautta voin jatkaa elämääni täällä Suomessa, tehdä samoja asioita, mitä tein Venäjällä. Toivoisin, että saisin yhdistyksessä tekemästäni työstä palkkaa. Kaupunki voisi ostaa palvelujamme tai sitten toimintamme voisi pyöriä projektirahoituksen turvin.

Odotin niin pitkään, että saisin Suomesta töitä ja en saanut. Täytyy ymmärtää, että on erilaisia elämäntapoja. Munkit elävät munkkiluostarissa ja rukoilevat: se on heidän elämänsä ja työnsä. Jos minä en löydä töitä, niin sitten minä teen vapaaehtoistyötä ja kirjoitan kotona novellejani. Tärkeintä on pysyä terveenä ja elää rauhassa perheen kanssa. Ne ovat loppujen lopuksi tärkeimmät asiat elämässä.

Juuria ei saa repiä irti

Minulla on Suomen ja Venäjän kansallisuudet eli ns. kaksoiskansallisuus. En halunnut repiä juuriani irti. Meidän yhdistyksessä toimivat venäläiset haluavat säilyttää juuret, mutta kasvattaa myös tähän uuteen maahan juuret. Minun helmeni on se, että tunnen kaksi kulttuuria. Tajusin vasta täällä, että olen aivan puhtaasti venäläinen, mutta tunnen ja ymmärrän suomalaisia ja heidän kulttuuriaan. Ja joissain asioissa olen suomalaistunut täällä asuessani. Huomaan esimerkiksi, että olen täällä rauhallisempi ja jollain tapaa järjestelmällisempi. Pidän Suomessa myös siitä, että toisten yksityisyyttä kunnioitetaan eikä toisten asioihin sekaannuta.

Ei ole mikään salaisuus, että venäläiset kokevat Suomessa rasismia. Uutiset luovat hyvin negatiivisen kuvan Venäjästä: miksi pitää aina keksimällä keksiä huonoja juttuja Venäjältä? Joskus olen seissyt bussipysäkillä ja mummo yski ja valitti vieressäni, että Venäjältä tulee kauheita savuja Suomeen… Niinpä! On sääli, että venäläisistä ei kerrota mitään hyvää mediassa. Ymmärrän jollain tapaa suomalaisia: venäläisiä muuttaa Suomeen yhä enemmän ja meidän kulttuurimme on erilainen. Suomalaiset saattavat kokea sen häiritsevänä. Mutta itseä on vaikea muuttaa, kulttuuri on niin syvällä sisimmässä. Joku on sanonut  minulle, että helppohan minun on Suomessa olla, kun näytänkin aivan suomalaiselta. Kyllä, olen samannäköinen kuin useimmat suomalaiset, mutta aksenttini paljastaa minut välittömästi.

Venäjällä minä olin optimisti, mutta Suomessa minusta on tullut pessimisti. Olen vähän herkkänahkainen. Pelkään koko ajan ihmisten reaktioita. Totta kai stressaannun, jos en löydä töitä, en pääse kurssille, lääkäri ei ymmärrä minua ja sitten vielä joku juoppo huutelee jotain ulkona. Mutta yritän aina sanoa muillekin venäläisille, että ei saa jäädä mihinkään vakuumiin elämään. Pitäisi mennä ulos ja yrittää ottaa kontaktia muihin ihmisiin, vaikka se voikin olla vaikeaa. Yhdistyksen tarjoama tuki on tärkeää.

Nyt kun minulla on perhe täällä Suomessa, asun täällä. Mutta jos jäisin yksin, en voisi jatkaa asumista Suomessa. Täällä on vaikeaa selviytyä yksin. Venäjällä puolestaan yksinkin voi pärjätä. Siellä voi vain avata oven ja huutaa naapuria apuun ja hän tulee. Jos vaikka sairastuu, niin naapuri voi hakea lääkkeet ja laittaa ruokaa. Suomesta on vaikea löytää ystäviä. Mutta ei ihmisen ole hyvä vaihtaa asuinpaikkaa koko ajan. Jos muuttaisin Venäjälle, joutuisin rakentamaan elämäni alusta aivan niin kuin täällä Suomessakin. Uskon, että sopeudun sitä mukaa, kun kielitaitoni kehittyy. Euforia on kadonnut ja normaali arkinen elämä on alkanut.

Nimi:
Ljubov
Ikä:
45
Lähtömaa:
Venäjä
Muuttovuosi:
1996
Perhesuhteet:
naimisissa, lapsia
Koulutus:
kulttuurityöntekijä
Ammatti:
kulttuurityöntekijä (työtön)
Minun helmeni ja rikkauteni on kahden kulttuurin tunteminen.