Toisen maan ihminen

Minä olen Tatjana, 40-vuotias nainen Virosta. Aviomieheni isällä on suomalaiset sukujuuret. Muutin tänne vuonna 1996 lasteni, mieheni ja hänen isänsä kanssa. Virossa meillä molemmilla oli vakituiset työpaikat. Kun meille tuli mahdollisuus muuttaa Suomeen, tartuimme siihen uteliaina. Meille oli järjestetty asunto Suomesta, joten päätimme muuttaa Suomeen koko perheen voimin. Lähtöpäätöstä puolsi myös se, että lapseni pääsisi samana syksynä aloittamaan koulunkäynnin Suomessa. Aika oli kypsä muutolle.

Mieheni isä puhui auttavasti suomea, mieheni vain venäjää ja minä venäjää ja viroa. Meni kuukausia ennen kuin pääsimme kielikurssille. Se oli kuitenkin meidän kannaltamme hyvä, koska meillä oli aikaa totuttautua rauhassa suomalaiseen elämänmenoon. Ostimme pyörät ja tutustuimme ympäristöön lasten kanssa pyöräilleen. Liikuimme luonnossa ja otimme selvää kauppojen erilaisista elintarvikevalikoimista. Olimme ostaneet Virosta sanakirjoja ja teippasimme suomenkielisiä sanoja kodin huonekaluihin ja esineisiin. Syksyllä pääsimme kielikurssille. Voin sanoa, että opin sen kurssin aikana puhumaan jo lauseita ja ymmärtämään suomea. Kurssin jälkeen pystyin hoitamaan asioita kaupungilla ilman tulkkia. Mutta miehelleni suomi oli vaikeampi opittava, koska hän on venäjänkielinen.

En kokenut kulttuurishokkia Suomeen muutettuani. Minusta tuntuu, että suomalaiset ja virolaiset ovat rauhallista ihmistyyppiä. Tai sanotaanko, että suomalaiset ovat vielä rauhallisempia ja hiljaisempia kuin me virolaiset... Tietysti ruoka ja tavat ovat erilaiset, mutta se on luonnollista, kun olemme eri maassa. Uskon, että etenkin vironkielisten virolaisten on aika helppo sopeutua Suomeen. He oppivat suomen kielenkin nopeammin kuin esimerkiksi venäjänkieliset tai venäläiset.

Suomalaisiin tutustuminen on ollut todella hankalaa. Välillämme on jonkinlainen kieli- ja kulttuurimuuri. Olisi kyllä mukava tutustua suomalaiseen, sillä jos tunnen ihmisen toisesta kulttuurista, tunnen hänen kulttuurinsakin. Mutta perheellisenä vuorotyötä tekevänä ihmisenä minulla ei ole liiemmin ollut edes aikaa tutustumisyrityksiin. Työkaverit ovat kyllä kivoja ja miehen sukulaisia on muuttanut lisää Suomeen. Emme siis ole täällä yksinäisiä.

Olen kai sopeutunut aika hyvin, mutta en sanoisi itseäni suomalaiseksi. Muut perheenjäseneni ovat Suomen kansalaisia. Voisin kuvailla itseäni Suomeen sopeutuneeksi virolaiseksi. Kotikielemme on venäjä, mutta lapset puhuvat keskenään suomea. Sopeutuminen vaatii asennetta. Minulla on täällä vakituinen työpaikka, omistusasunto ja lapset, mutta olen kuitenkin toisen maan ihminen. Kai minua voi edelleen kutsua maahanmuuttajaksi. En koe, että siinä sanassa olisi mitään vikaa: se on sana siinä missä pöytä tai tuolikin. Mutta erikoista on se, että olen Virossakin toisen maan ihminen. Kotikaupunkini tuntuu yli kymmenen vuoden jälkeen vieraalta, ja puhun kuulemma viroa aksentilla.

Se on vain työelämää

Olin melkein vuoden kielikurssilla, jonka jälkeen minulla oli kova halu päästä työelämään. Olen työskennellyt pitkään teollisuuden alalla Virossa ja halusin päästä tehdastyöhön myös Suomessa. Pääsin työvoimatoimiston kurssille, jonka kautta minulle ja muille kurssilaisille järjestyi työpaikka suuresta tehtaasta. Vuoden työskentelyn jälkeen minut vakinaistettiin. Minun kohdallani kaikki on mennyt putkeen!

Tekemäni työ on fyysisesti raskasta vuorotyötä. Työurakat ovat olleet myös henkisesti väsyttäviä. Onneksi minun on ollut mahdollista kiertää erilaisissa tehtävissä tehtaan sisällä. En halua luovuttaa ja vaihtaa alaa, koska työtehtävien sisäistäminen kesti niin kauan. Olin ensimmäisiä maahanmuuttajataustaisia työntekijöitä koko tehtaassa. Olenkin opastanut monta jälkeeni tullutta maahanmuuttajaa tähän työhön. Alussa minulla oli hieman hankalaa töissä kielen takia. Ammattisanat olivat täysin uusia. Työssä käytetty sanastohan on sellaista, että harva suomea äidinkielenään puhuva ymmärtäisi sitä. Ymmärsin kyllä, mitä minun piti tehdä, mutta minulla oli joskus vaikeuksia ymmärtää, miksi niin piti tehdä. Koulutustaustastani oli apua työhön oppimisessa ja siitä, että kuljin ympäri osastoa selvittämässä epäselväksi jääneitä asioita. Suhtaudun näihin asioihin aika rennosti, sillä sehän on vain työelämää!

Olen ottanut aktiivisen roolin työelämässä ja kuulun työpaikkani toimikuntaan. Toimikunnan kokouksissa seurataan, miten työpaikalla menee ja mihin asioihin pitäisi puuttua. Olin myös työsuojeluasiamies työpaikallani. Se on hyvin tärkeä ja vaativa luottamustehtävä ja tulin valituksi siihen, vaikka olen ulkomaalainen ja vieläpä nainen. Tehtaani työtekijöistä valtaosa on miehiä.

Tahto puolustaa heikompia

Minun täytyy sanoa, että puolustan mieluummin toisia kuin itseäni. Saatan huomauttaa jostain omaan työhöni liittyvästä vääryydestä kerran tai pari, mutta kolmannella kerralla käännyn vaikkapa Metallityöväenliiton tai työpaikkani työsuojeluvaltuutetun puoleen. En jaksa huomauttaa samasta asiasta esimiehelle montaa kertaa niin kuin joku papukaija. Alussa minulla oli pieniä ongelmia palkanmaksuni kanssa, mutta se ratkesi puututtuani asiaan.

Minulla ei ole omakohtaisia kokemuksia rasismista työpaikalla. Mutta olen nähnyt sivusta, miten erästä tummaihoista työntekijää puhuteltiin työpaikalla. Se oli syy, minkä takia kiinnostuin ammattiyhdistystoiminnasta ja liityin ammattiliittoon. Haluan puolustaa muita maahanmuuttajia. Olen osallistunut liiton toimintaan ja tavannut sitä kautta muita maahanmuuttajia. On ollut mielenkiintoista vertailla kokemuksia suomalaisesta työelämästä. Toivon, että voisimme yhdessä miettiä ratkaisuja maahanmuuttajien ongelmiin ja vaikuttaa asioihin. Palkkakysymys on yksi konkreettinen esimerkki ongelmasta, johon on puututtava. Monet Suomeen töihin tulevat maahanmuuttajat eivät tiedä eri alojen minimipalkkoja. Valitettavasti kaikki eivät osaa tai uskalla pitää omia puoliaan. Siksi minun on tehtävä se heidän puolestaan. Ja mielelläni sen teenkin.

Nimi:
Tatjana
Ikä:
40
Lähtömaa:
Viro
Muuttovuosi:
1996
Perhesuhteet:
naimisissa, lapsia
Koulutus:
teknikko
Ammatti:
tehdastyöläinen
(Työ)elämää, ei sen enempää.