Vietnam-Thaimaa-Malesia-Suomi

Olen 36-vuotias Trong, Vietnamin pakolainen. Minussa virtaa hieman myös ranskalaista verta. Kerron teille nyt uskomattoman elämäntarinani. Olen lähtöisin Etelä-Vietnamista. Synnyin ns. eliittiperheeseen: vanhempani olivat hyvin koulutettuja ja varakkaita. Mutta kommunismin myötä menetimme omaisuutemme ja asemamme. Lapsuuteni kokemuksiin mahtuu myös kidnappaus lunnasvaatimuksineen. Vuosien jälkeen onnistuin pääsemään takaisin kotiin vanhempieni ja adoptiosisareni luokse. Kommunistit hallitsivat Vietnamia erittäin tiukasti. Tuolloin sivistyneistöä pidettiin kansakunnan uhkana, ja jouduin siitä syystä käymään koulua salassa. Isäni oli opettajani. Menetin 1980-luvulla molemmat vanhempani ja minut erotettiin siskostani. Olin alaikäinen ja olisin joutunut viideksi vuodeksi armeijaan, ellen olisi paennut Vietnamista. Minun pakoni alkoi vuonna 1988, heti isäni hautajaisten jälkeen… Olin tuolloin vasta 17-vuotias nuorukainen ja orpo.

Pakolaisuuteni kesti noin puolitoista vuotta. Ensin olin Malesiassa eräällä saarella pakolaisleirillä. Olin kielitaitoinen ihminen ja sain tehtäväkseni hoitaa pakolaisleirin kuulutuksia. Sen jälkeen pääsin opettamaan englantia ja myöhemmin avustavaksi tulkiksi poliisille. Jonkin aikaa olin pakolaisleirillä myös kirjaamassa ylös merirosvojen ja heidän aluksiensa tuntomerkkejä rikosten uhreilta. Eräänä päivänä pakolaisleirille tuli YK:n työntekijä, joka huomasi kielitaitoni ja kykyni. Hänen verkostojensa avulla pääsin YK:n tulkiksi Bangkokiin. Matkustin YK:n passilla Malesian ja Thaimaan väliä ja siinä sivussa opiskelin englantia ja olin harjoittelijana laboratoriossa.

Olisin ehdottomasti halunnut päästä Yhdysvaltoihin asumaan, koska sisareni oli päätynyt sinne. Myös Australia kuulosti lupaavalta vaihtoehdolta. Sitten pääsin Pohjoismaiden delegaation haastatteluun ja päädyin sitä kautta Suomeen. Pakomatkani päättyi syyskuussa 1990, kun saavuin vihdoin Suomeen. Ensivaikutelmani Suomesta on lähtemätön.

Töitä, opiskelua ja suomen kieltä

Minulle oli järjestetty asunto vaatimattomine huonekaluineen Riihimäeltä. Voin sanoa, että aluksi olin ns. pallo hukassa. Tulin vieraaseen kulttuuriin, jonka kieltä en osannut kolmea sanaa enempää. Kävin lainaamassa suurlähetystöstä Suomi-aiheista kirjallisuutta, jonka kuvitus oli peräisin 1970-luvun Suomesta. Kirjassa oli pääasiassa luontokuvia, esim. kuvia Lapin soista ja metsistä. Kirjojen välittämä Suomi-kuva oli järkyttävä! Ajattelin, että kyllä minulla riittää tahtoa ja kiinnostusta Suomessa pärjäämiseen, koska olin kuitenkin päässyt vapaaseen maahan. Olin päättänyt selviytyä.

Myös suomalaiset huomasivat nopeasti, että minähän olen taitava kaveri: osaan kieliä ja olen tulkannut vaativissakin tilanteissa. Niinpä käänsin palkatta vietnamilaisten sairaskertomuksia terveyskeskukselle. Jatkoin Suomessa myös laboratoriotöitä, kunnes tajusin, että minun olisi haettava kielikurssille suomea opiskelemaan. Olin siihen asti pärjännyt englannilla. Illat opiskelin suomea itsenäisesti: kirjoitin joka päivä yhden ruutupaperin täyteen suomalaisia sanoja sanakirjasta. Laskin, että se tekee yli 16 000 sanaa vuodessa! Pyrkimys oppia lisää suomea oli todella kova. Muistan, että käteni olivat aivan mustat, kun selasin niin innoissani suomalaista sanakirjaa. Luin sanakirjan alusta loppuun läpi.

Vuoden Suomessa asumisen jälkeen siirryin suorittamaan lukio-opintoja suomen kielellä ja jatkoin siitä teknilliseen opistoon insinöörin tutkintoa hankkimaan. Olin päättänyt hankkia jonkun järkevän ammatin. Kun tajusin, miten yksitoikkoista ja yksinäistä insinöörin työ todellisuudessa on, päätin siirtyä akateemiseen maailmaan kielien ja viestinnän pariin. Minulla on aina ollut kiinnostusta kielitiedettä kohtaan ja erityistä kielellistä lahjakkuutta. Opintojen ohella tein töitä yliopistossa ja toimin kääntäjänä. Huomasin kuitenkin, että osaan kyllä kieliä, mutta psykologia voisi olla mielenkiintoisempaa ja hyvä lisä kieli- ja viestintäopinnoille. Elämässäni täällä Suomessa on ollut myös monia uskomattomia käänteitä, kuten ehkä huomaat. En koskaan esimerkiksi valmistunut maisteriksi, koska it-buumi vei minut mukanaan. Perustin alan yrityksen opiskelukavereiden kanssa. Mutta tällä hetkellä toimin pääasiallisesti tulkkina ja erityisasiantuntijana. Minulla on töitä niin paljon kuin ehdin vain tehdä. Yritän ehtiä myös yhdistystoimintaan: olen yhdistyksen eräänlainen asiantuntija sopeutumiskysymyksissä.

Kuka minä oikeastaan olen?

Olen vietnamilais-ranskalainen sukujuuriltani ja erottauduin jo lapsena muista ”sekarotuisuuteni” takia. Myös etelä- ja pohjoisvietnamilaiset ovat täysin erilaisia kansoja keskenään. Etelä-Vietnamin elämäntyyli oli eurooppalaisempi kuin Pohjois-Vietnamin. Jossain vaiheessa ajattelin, että olen identiteetiltäni osin ranskalainen, mutta ranskalaisten mielestä en ole ranskalainen. Olen asunut elämäni aikana yhdeksässä maassa ja jossain vaiheessa mietin, kuka oikeastaan olen. Nyt olen asunut Suomessa 17 vuotta ja voisin kai kutsua itseäni suomalaiseksi. Lapsuudessa opittu kulttuuri ja käytösmallit ovat säilyneet sisimmässäni, mutta olen mukautunut tähän ympäristöön. Minulla on suomalainen vaimo ja monta suomalaista ystävää. Minulla on vain yksi vietnamilainen perheystävä.

En koskaan ole kokenut minkäänlaista syrjintää. Enkä ole kuullut, että muutkaan vietnamilaiset olisivat joutuneet rasismin kohteeksi. Vietnamilaiset ovat saaneet hyvän vastaanoton suomalaisilta. Suomi vastaanotti ensimmäiset pakolaiset vuonna 1979 ja he olivat nimenomaan vietnamilaisia. Minä tulin pakolaisryhmän mukana Suomeen vuonna 1990. Alussa ulkonäköni ehkä pisti ihmisten silmiin, mutta nyt meihin on jo totuttu. Vietnamilaiset ovat näyttäneet suomalaisille, että mekin haluamme tehdä töitä, oppia ja mennä elämässä eteenpäin.

Nimi:
Trong
Ikä:
36
Lähtömaa:
Vietnam
Muuttovuosi:
1990
Perhesuhteet:
avoliitossa
Koulutus:
insinööri, melkein maisteri
Ammatti:
asiantuntija, tulkki
Jokaisessa kokemuksessa on myös hyvät puolensa.