Pakko päästä pois

Minun nimeni on Zoran. Muutin pakolaisena Suomeen 1990-luvun alussa entisen Jugoslavian alueelta. Balkanin niemimaalla riehui sota, ja pakolaisille ei annettu mahdollisuutta päättää, minne he lähtisivät turvaan. Sain tietää Punaisen Ristin kautta, että uusi kotimaani tulisi olemaan Suomi. Minulla ei ollut aavistustakaan, mikä minua ja muita pakolaisia Suomessa odotti. Olimme tyytyväisiä, että pääsimme sodan jaloista pois.

Asuin ensimmäiset kahdeksan kuukautta vastaanottokeskuksessa. Tuolloin minulla ei vielä ollut perhettä, joten minut oli majoitettu useamman miehen yhteishuoneeseen. Ensimmäinen ajatus vastaanottokeskuksessa oli, että nyt meillä on puhtaat lakanat ja lämmintä vettä! Tunsin itseni lapseksi aikuisen ruumiissa: hahmotin kaiken ympärilläni, mutta minulta puuttui vielä kieli, jolla kommunikoida. Vahvin tunne oli epätietoisuus, miten perhe ja sukulaiset voivat kotiseudulla. Monet entisen Jugoslavian alueelta paenneet ajattelivat, että sota päättyy ja pian on mahdollista palata takaisin kotiin. Mutta minulla oli erilainen tunne.

Sain vuoden oleskeluluvan humanitäärisistä syistä. Muutin vastaanottokeskuksesta omaan asuntoon ja aloin opiskella suomea tosissani. Pidin ympäristöstäni ja sen rauhasta ja vapaudesta. Alussa minua vähän häiritsi suomalaisten hiljaisuus. Eteläeurooppalaisena olin tottunut small talkiin, mutta en oikein tiennyt, miten suomalaiset reagoivat, jos lähestyn heitä. Punainen Risti järjesti pakolaisille kontakteja suomalaisiin ja löysin suomalaisia musiikinharrastajia, joiden harjoituksiin pääsin mukaan. Sain toteuttaa itseäni siinä soittajaporukassa.

Olen melko lailla sopeutunut kansalainen. Olen pärjännyt hyvin, koska minulla on ollut asenne kohdallaan ja olen halunnut työn kautta näyttää, että minäkin voin menestyä. Onnea minulla oli siinä, että a) olin nuori tullessani Suomeen, b) minulla oli korkeakoulututkinto suoritettuna ja c) minulla oli kansainvälinen ammatti. Siinä minun eväät Suomessa pärjäämiseen.

Työ turvapaikkana

Kielikurssiin kuului myös työharjoittelu, jonka tein musiikkiopistossa. Tein siellä kaikkea, mitä eteen tuli opettajantöistä viikonloppuvalvojan tehtäviin. Työharjoittelun aikaan aloin tehdä myös erilaisia opetuskeikkoja ja pääsin kaupungille opettamaan äidinkieltäni maahanmuuttajalapsille. Kesällä, kun koulut olivat kiinni, tein tulkkaustyötä.

Sitten eräänä päivänä sain puhelinsoiton kaupungilta. Minulle tarjottiin koordinaattorin työtä. Otin työn vastaan vuonna 2000 ja olen siinä työssä edelleen. Suunnittelen ja järjestän koulutusta maahanmuuttajille. Olen edennyt melko hyvin työurallani Suomessa. Olen ollut aktiivinen työhaussa, mutta täytyy sanoa, että minulle on myös annettu mahdollisuuksia.

Minulla on kollega, joka tekee samaa työtä kuin minä. En näe eroa siinä, onko työntekijä syntyperäinen suomalainen vai maahanmuuttaja. Me tehdään ihan samaa duunia ja samoin tuloksin.

En ole vain maahanmuuttaja – olen kuntalainen

Olen ollut mukana valtakunnallisissa maahanmuuttajakysymyksiä käsittelevissä työryhmissä ja saanut sitä kautta tunnettuutta. Niinpä eri puolueet alkoivat lähestyä minua ja pyysivät listoilleen kunnallisvaaleissa. Aluksi olin puolueeseen liittymistä ja ehdokkuutta vastaan. En lähtenyt ensimmäisellä kerralla mukaan, koska jotkut olisivat voineet luulla, että uralla etenemiseni johtuu poliittisista kytköksistä. Kun olin saavuttanut itselleni asettamani saavutukset työelämässä, olin valmis politiikkaan. Halusin tehdä selväksi, että en ole politiikassa mukana itseni, vaan kuntalaisten takia.

Sosiaalidemokraattiset aatteet ovat aina olleet minua lähellä. Olen köyhästä perheestä ja pidän aina heikompien puolta. Maahanmuuttajana koen velvollisuudekseni auttaa muita maahanmuuttajia pärjäämään paremmin Suomessa. Kaveria ei jätetä on mottonikin.

Yllätin muut ja itseni menemällä läpi kunnallisvaaleissa. Olin käyttänyt muutaman kympin vaalikampanjaani, koska luottamusta ei voi ostaa rahalla. Vaikka olen maahanmuuttaja, olen kiinnostunut kaikkien kuntalaisten asioista. En usko, että olen päässyt läpi pelkästään maahanmuuttajien äänillä. Mutta maahanmuuttajuudesta on hyötyä, sillä minua kuunnellaan maahanmuuttaja-asioissa. Ymmärrän varmasti näitä prosesseja paremmin kuin suomalainen.

Toivon, että tulevaisuudessa maahanmuuttajistakin puhutaan kuntalaisina tai asukkaina. Kenenkään ihmisarvo ei määrittyisi lähtömaan tai ihonvärin perusteella, vaan hänen osaamisesta perusteella. Uskon, että Suomesta on mahdollista tulla toimiva, monikulttuurinen maa, jos kaikille annetaan mahdollisuus. Toinen vaihtoehto olisi assimilaatio eli maahanmuuttajien olisi sulauduttava tähän maahan ja kulttuuriin, mutta assimilaatiokokeilujen negatiiviset seuraukset on nähty maailmalla. Suomi havahtuu pikkuhiljaa siihen, että maahanmuuttajia tarvitaan.

Nimi:
Zoran
Ikä:
39
Lähtömaa:
Makedonia
Muuttovuosi:
1992
Perhesuhteet:
naimisissa, lapsia
Koulutus:
musiikkitieteiden maisteri
Ammatti:
koordinaattori
Kaveria ei jätetä.