Presidentti Halosen puhe 1.9.2018

Presidentti Tarja Halonen puhui Työväenkirjallisuuden päivässä 1.9.2018 otsikolla Vapaus, vastuu ja vallankumous. Alla myös Halosen 10 vuotta aikaisemmin pitämä muistopuhe Tie Tammisaareen 90 vuotta – tapahtumassa 14.6.2008.

Työväenkirjallisuuden päivä 1.9.2018
Tarja Halonen

Vapaus, vastuu ja vallankumous

Isälläni oli tapana kutsua vuoden 1918 tapahtumia kapinaksi – ei vallankumoukseksi. Vasta vallanvaihto olisi oikeuttanut käyttämään sanaa vallankumous.

Hänen kannanottonsa on looginen. Poliittinen valta pysyi ennen ja jälkeen 1918 tapahtumien samoilla instituutioilla. Miten politiikan sisältö muuttui, on sitten toinen asia.

Maan kahtiajakautuminen taloudellisesti, sosiaalisesti ja myös poliittisesti oli vuoden 1918 tapahtumien pohjasyynä. Poliittinen tilanne tämän jälkeenkin heijasti samaa tilannetta. Keinot ulospääsystä uuteen kehitykseen heijastivat enemmänkin mielipiteiden kirjoa sekä punaisten että valkoisten välillä että ryhmien sisällä. Yhteiskunnallisten epäkohtien poistaminen alkoi jo seuraavassa eduskunnassa, jossa sosialidemokraateilla oli taas vahva edustus. Poliittisten puolueiden kyky yhteisen isänmaan rakentamiseksi loikin pohjan talvisodan ihmeelle.

Toisaalta sisällissodan kauhut säilyivät varmasti läpi elämän sen kokeneiden ihmisten mielissä. Erityisen vaikea vasemmiston oli unohtaa vankileirien kokemukset sekä punaisten perheiden – vieläpä lasten kokema kaltoin kohtelu ns. normaaliolojen palattuakin. Kun kuolleiden julkinen sureminen ja asioiden läpikäyminen ei ollut mahdollista tai ei ainakaan vaaratonta, patoutuivat tunteet. Yhteiskuntamme oikea eheytyminen on kestänyt kovin kauan.

Sanoin 10 vuotta sitten (Tie Tammisaareen 14.6 2008) Tammisaaren muistojuhlassa ”Kunnioittakaamme myös niitä vuoden 1918 sukupolveen kuuluneita ihmisiä, jotka kykenivät ylittämään kansakuntaa jakaneen rajaviivan, sitomaan sodan haavat sekä yhteistyössä rakentamaan suomalaista yhteiskuntaa kestämään ulkoiset ja sisäiset koettelemukset ja luomaan kansakunnalle hyvinvointia.”

Se oli vaikea tie. Kansanedustaja, perustuslakikomitean puheenjohtaja K. J. Ståhlberg, senaattori Kyösti Kallio samoin kuin kansanedustaja sittemmin pääministeri Väinö Tanner tekivät tässä suuren työn. Talvisodan päätyttyä ylipäällikkö Gustaf Mannerheim lopetti käskyllään armeijan lippupäivän vieton voitonparaatin päivänä toukokuun 16. päivänä. Tilalle tuli yhteinen muistopäivä sodissa kaatuneille.

Itse asiassa kokemus väkivallasta säilyi hyvin pitkään sekä poliittisissa instituutioissa että harjoitetussa politiikassa. Suomessa eduskunnan päätöksenteossa olivat 1990-luvulle saakka hyvin korkeat enemmistövaatimukset. Yksityinen omistusoikeus oli ja on edelleenkin vahvasti suojattu perustuslailla verrattuna moneen muuhun länsieurooppalaiseen maahan. Ilmaisu- ja kokoontumisvapautta koskevat rajoitukset koskivat vuosikymmenien ajan käytännössä lähinnä vasemmistoa.

Tänä vuonna vuoden 1918 tapahtumien eri vaiheita on pohdiskeltu monissa tilaisuuksissa. Sekä kirjallisuuden että teatterin puolella on varsin ansiokkaasti palattu näihin kohtalon vuosiin. Asioita on pyritty näkemään yhteiskunnan, paikkakuntien, perheiden ja yksittäisten ihmisten näkökulmasta. Olen iloinen tapahtuneesta kehityksestä.

Mahdollisimman kiihkoton analyysi tapahtuneesta historian jaksosta voinee auttaa meitä välttämään samanlaisten tilanteiden uusiutumisen. Kerran koettu ei kuitenkaan sellaisenaan ole ikuinen rokotussuoja, vaan vastuu nykyhetkestä ja tukevaisuudesta on meidän käsissämme. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus on ihmisille tärkeä asia. Kansalais- ja poliittiset oikeudet antavat välineet hallita yhteiskuntaa, mutta sosiaalinen oikeudenmukaisuus antaa sille sydämen.

Pidän itse tärkeänä (ehkä koulutustaustastani johtuen) myös oikeusvaltiota ja hyvää hallintoa. Ne realisoivat poliittiset tavoitteet turvalliseksi arjeksi. Globalisaation myötä oikeusvaltion ja sääntöpohjaisen kansainvälisen kanssakäymisen merkitys on kasvanut entisestään. Nämä tavoitteet vaativat edelleenkin kovaa työtä.

Demokratian ja ihmisoikeuksien kunnioitus tarvitsee puolustajansa. Näemme päivittäin ympäri

maailmaa tapahtumia, jotka saavat meidät huolestumaan. Jokaisen sukupolven on oltava valppaana. Fasisminkaan vaara ei ole poistunut maailmasta. Olkaamme valppaita ja puolustakaamme demokratiaa ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Eläytykäämme kanssaihmistemme tuntoihin ja nauttikaamme kulttuurista.

Tarja Halonen. Kuva: Lasse Keltto.

Tasavallan presidentti Tarja Halosen muistopuhe Tie Tammisaareen 90 vuotta – tapahtumassa 14.6.2008

Sisällissota päättyi maassamme 90 vuotta sitten, toukokuussa 1918. Sodan tuhot eivät kuitenkaan loppuneet aseiden vaikenemiseen taistelukentillä. Vuoden 1918 tapahtumissa kuoli uusimpien tilastojen mukaan lähes 37 000 ihmistä. Heistä kuoli neljän kuukauden aikana käydyissä taisteluissa noin 11 000. Suurin osa sisällissodan uhreista kuoli vasta jälkiselvittelyissä.

Taisteluiden päätyttyä sodan voittajilla oli vastuullaan noin 80 000 punavankia. Vankileireille lähetettiin yli 70 000 vankia. Jokaisen tapaus päätettiin tutkia erikseen ja pitää heidät vangittuna tuomioon saakka. Tutkintaa ja tuomitsemista varten perustettiin niin sanotun tynkäeduskunnan säätämän poikkeuslain nojalla valtiorikosoikeuksia.

Punavangit sijoitettiin eri puolille Suomea perustettuihin vankileireihin, niin myös tänne Tammisaaren Dragsvikin kasarmialueelle perustettuun leiriin. Täällä sijainnut leiri ei ollut kooltaan suurin, mutta olosuhteiltaan kovin kuolleisuuden noustessa yli 33 prosenttiin. Korkeaan vankikuolleisuuteen johtivat osaltaan liian pienet tilat, puutteelliset hygienia- ja terveysolot sekä maassa vallinnut elintarvikepula. On kuitenkin arvioitu, että kuolleisuutta lisäsi myös välinpitämättömyys sekä suoranainen kostomentaliteetti, joka ilmeni muun muassa omaisten toimittamien ruokalähetysten perille pääsyn estämisenä.

Inhimillisen kärsimyksen määrää kuvastaa tänne pystytettyyn muistomerkkiin kaiverrettujen vankileirillä kuolleiden 3 062 ihmisen nimi – ja tämäkin luettelo on puutteellinen.

Sodan välittömien uhrien lisäksi seurauksista jäivät kärsimään noin 13 500 leskeä ja 20 000 koko- tai puoliorpoa. Puolison ja vanhemman menetys kohdistui sodan väkivaltaisten jälkiselvittelyiden johdosta valtaosaltaan sodan hävinneeseen osapuoleen. Surusta, ahdistuksesta ja syrjinnästä meillä on vain kalpea kuva.

Sodalla on aina pitkät varjot, mutta sisällissodalla ne ovat erityisen synkät. Näin Suomessakin. Vuoden -18 tapahtumista alkaen jo sodan oikeasta nimestä ja sotaan johtaneista syistä on ihmisten kesken ja historiankirjoituksessa erilaisia käsityksiä. Yhteiskunnalliseen murrokseen ja kansalliseen murhenäytelmään johtivat sekä maan sisäiset syyt että lähiympäristön tapahtumat ja niihin kohdistuvat pelot ja toivot.

* * *

Demokratia, ihmisoikeudet, oikeusvaltio ja samoin kuin taloudellinen turvallisuus ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus ovat nykykäsityksen mukaan vakaan yhteiskunnallisen kehityksen takeita.

Suomessa oli otettu aimo harppaus demokratiaan vuoden 1906 valtiopäiväuudistuksella. Aikaisemmat säätyvaltiopäivät korvattiin yksikamarisella eduskunnalla, joka valittiin yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvilla vaaleilla. Äänioikeus ja oikeus asettua ehdokkaaksi ei perustunut enää sosiaaliseen asemaan tai sukupuoleen. Uudistus kymmenkertaisti äänioikeutettujen määrän verrattuna säätyvaltiopäivien aikaan.

Valtiopäiväuudistus synnytti luonnollisesti erityisesti maattoman maatalousväestön ja kaupunkien työväen keskuudessa suuria odotuksia yhteiskunnallisista uudistuksista. Suuria ongelmia kuten maakysymystä, työaikaa ja kunnallista demokratiaa ei kuitenkaan saatu ratkaistua odotetussa tahdissa. Elintarviketilanteen heikentyminen viljan tuonnin vähentyessä kärjisti yhteiskunnallisia vastakohtia. Järjestysvallan puuttuminen ja aseistautuneiden järjestyskaartien perustaminen olivat osaltaan vaikuttamassa siihen, että ihmiset olivat valmiimpia tarttumaan aseisiin.

* * *

Sisällissodan aikainen väkivalta, erityisesti sotatoimien kannalta tarpeeton väkivalta sekä taisteluiden tauottua jatkuneet teloitukset ja vankileireillä menehtyneet uhrit, loivat kansallisen onnettomuuden, joka oman aikansakin mittapuun puun mukaan oli hyvin synkkä.

Sisällissodan voittaneidenkaan keskuudessa mielipiteet hävinneiden kohtelusta eivät olleet yksimielisiä, vaan päinvastoin poikkesivat jyrkästi toisistaan. Joidenkin mielet oli vallannut kosto, toisten tavoitteena oli pyrkiä sovintoon.

Kansanedustaja, perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja K. J. Ståhlberg kirjoitti sodan vielä kestäessä huhtikuussa 1918 kaksiosaisen kirjoituksen ”Tulevaisuuden lähtökohtia” Helsingin Sanomiin. Ståhlbergin mukaan ”kaiken sen tuhon ja hävityksen jälkeen, mitä tuo kevytmielisesti aloitettu rikollinen yritys on mukanaan tuonut, on koetettava saada taas käyntiin sen katkaisema elämä valtion, yhteiskunnan sekä sivistyksellisen ja taloudellisen toiminnan aloilla, niin että Suomen maa ja kansa voisi puolustaa paikkansa oikeusvaltiona ja sivistyskansana”.

Senaattori Kyösti Kallio puhui toukokuussa 1918 Nivalassa siitä, kuinka ”meidän on luotava sellainen Suomi, jossa ei ole punaisia eikä valkoisia, vaan ainoastaan isänmaataan rakastavia suomalaisia, Suomen tasavallan kansalaisia, jotka kaikki tuntevat olevansa yhteiskunnan jäseniä ja viihtyvät täällä”.

Valtakunnallisella tasolla maltilliset tahot pyrkivät monin keinoin jatkamaan sodan katkaisemaa yhteiskunnan rakentamista ja siirtymään kohti normaalia demokraattista järjestelmää. Tästä kertovat muun muassa jo syksyllä 1918 järjestyt kunnallisvaalit ja seuraavan vuoden maaliskuussa pidetyt eduskuntavaalit. Eduskuntavaalit olivat samalla myös itsenäisen Suomen ensimmäiset. Vaalit voitti valtiomuototaistelussa tasavallan kannalla olleet ryhmät, sosialidemokraattien pysyessä suurimpana eduskuntaryhmänä.

Ihmisten mielissä katkeruus ja keskinäinen vihanpito säilyivät pitkään. Omaisensa tai terveytensä menettäneitä oli paljon. Tuomittuja armahdettiin useaan otteeseen ja viimeiset vankileirit lopetettiin vuoden 1919 aikana. Monen vapausrangaistus ja kansalaisluottamuksen menetys kesti kuitenkin paljon pidempään. Lukuisat sotalesket ja -orvot joutuivat elämään sisällissodan aiheuttamien menetysten kanssa koko elämänsä. Sodassa eri puolilla taistelleet joutuivat kohtaaman entisen vihollisensa omassa kotiympäristössään, ja hiljainen kyräily on jatkunut vuosikymmeniä.

Sovinnon rakentajien asema ei ollut helppo. Sanojen oli muututtava yhteiskunnallisiksi uudistuksiksi. Maareformi oli maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa tärkeä keino luoda yhteiskunnallista vakautta. Väinö Tannerin johtaman Sdp:n vähemmistöhallituksen nimittäminen vuonna 1926 osoitti olojen vakiintumista ja luottamuksen palautumista.

Yksi symbolinen jakolinja ylitettiin, kun pääministeri Tanner otti toukokuussa 1927 presidentti Relanderin sairastuttua vastaan suojeluskuntien marssin valkoisen Suomen voiton juhlapäivänä. Paraatin vastaanottamisesta nousi kohu sekä poliittisessa oikeistossa että vasemmistossa. Suomessa ja monissa muissa osin Eurooppaa 1930-luku oli jossain määrin ääriliikkeiden aikaa. Ulkoinen vihollinen yhdisti suomalaisen taistelemaan itsenäisyytensä puolesta.

Aikaisempi valkoisen armeijan ylipäällikkö ja talvisodan armeijan ylipäällikkö Gustaf Mannerheim päätti talvisodan jälkeen vuonna 1940 lopettaa käskyllään armeijan lippupäivän vieton voitonparaatin päivänä 16. toukokuuta. Sen sijaan hän päätti, että toukokuun kolmatta sunnuntaita vietetään talvisodassa kaatuneiden sankarivainajien sekä myös kaikkien murroskautena vuonna 1918 molemmin puolin vakaumuksensa puolesta henkensä uhranneitten yhteisenä uskonnollisena muistopäivänä. Tätä traditiota olen myös omalta osaltani pyrkinyt vuosittain kunnioittamaan.

* * *

Suomen itsenäisyyteen johtaneita tapahtumia ja sen alkuvuosia on muistettu ja muisteltu erilaisissa tilaisuuksissa. Vuoden 1918 tragedia kuuluu niihin. Siihen sekä sen syihin ja seurauksiin tutustumalla tulee entistä vakuuttuneemmaksi demokratian, ihmisoikeuksien, oikeusvaltion ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden välttämättömyydestä. Kunnioittakaamme myös niitä vuoden 1918 sukupolveen kuuluneita ihmisiä, jotka kykenivät ylittämään kansakuntaa jakaneen rajalinjan, sitomaan sodan haavat sekä yhteistyössä rakentamaan suomalaista yhteiskuntaa kestämään ulkoiset ja sisäiset koettelemukset ja luomaan kansakunnalle hyvinvointia.

Kestävä sovinto rakentuu totuudelle. On tärkeää, että suomalaiset tuntevat oman historiansa. Pääministeri Paavo Lipposen aloitteesta syntynyt, valtioneuvoston vuosina 1998 – 2002 pääosin rahoittama Suomen sotasurmat 1914 – 1922 -hanke on ollut tässä suhteessa merkittävä. Tutkimuksen avulla sodan uhrit saivat nimen, kuolinpaikan ja -päivän. Näiden tietojen avulla omaiset ja sukulaiset ovat saaneet tietää heille läheisten ihmisten kohtalon, niin valkoisten kuin punaisten. Suru on löytänyt kohteensa. Tarkemmat tosiasiat ovat auttaneet meitä myös kansakuntana käsittelemään tätä vaikenemisella peitettyä traumaa.

* * *

Elämme tänään kovin erilaisessa Suomessa ja maailmassa kuin yhdeksänkymmentä vuotta sitten. Itsenäinen Suomi on koko olemassa olonsa ajan pystynyt säilyttämään demokratian ja olemme kehittyneet melkoisesti myös oikeusvaltiona. Suomi lasketaan nyt kuuluvaksi arvostettuun pohjoismaiseen hyvinvointivaltioiden perheeseen. Mutta kaikkialla maailmassa asiat eivät ole yhtä hyvin. Jo 90 vuotta sitten maailman mielipiteellä oli merkityksensä meidän asiassamme. Kansainvälisen yhteisön tuki ja tuomiot ovat tänään paljon vahvemmat. Oman historiammekin opettamana meidän tulee olla aktiivisia kansainvälisessä toiminnassa paremman maailman rakentamiseksi.

Kunnioittakaamme vuoden 1918 kaikkia uhreja rakentamalla maatamme ja maailmaa kunnioittamaan demokratiaa, ihmisoikeuksia ja oikeusvaltiota sekä sosiaalista oikeudenmukaisuutta.