1. Vanhimpia tietoja Suomessa käytetystä viittomakielestä

Vanhimmat tiedot Suomessa käytetystä viittomakielestä ovat sanallisia kuvauksia. Ne löytyvät Suomen ensimmäisen kuurojenkoulun perustajan Carl Oscar Malmin lehtiartikkelista sekä Turun kuurojenkoulun johtajan Carl Henrik Alopaeuksen kuurojen lasten kotikasvatukseen tarkoitetusta kirjasesta.

Malm oli saanut koulusivistyksensä Tukholmassa sijainneessa Manilla-koulussa, jossa käytettiin opetuksessa ruotsalaista viittomakieltä. Malmin päästötodistuksesta käy ilmi, että koulussa käytettiin monen eri tieteenalan viittomistoa. Malm esitteli viittomakieltä Helsingfors Tidningar -lehteen vuonna 1852 kirjoittamassaan artikkelissa ”Kuuromykistä, heidän sielullisesta tilastansa, kielestään ja opettamistavastaan”.

Malm toi esille, että viittomakieli on syntynyt kuurojen tarpeesta keskinäiseen kommunikointiin ja että se oli heidän äidinkielensä ja luonnollinen kieli. Se oli yhdenvertainen puhuttujen kielten kanssa, ja sillä voitiin ilmaista kaikki, mitä puheellakin. Viittomakieli koostui viittomista, jotka vastasivat sanoja puhutuissa kielissä, ja ”ne olivat eläviä, mutta katoavia piirustuksia ilmaan”. Ne muodostuivat käsin, sormin ja käsivarsin eri suuntiin ja asentoihin tehdyistä liikkeistä.

Artikkelissaan Malm antaa runsaasti ja monipuolisesti esimerkkejä siitä, millaisia viittomia oli käytössä. Osaa viittomista hän myös kuvaa sanallisesti.

”Etusormi kohotettuna taivasta kohti merkitsee Jumalaa; Oikea käsi painettuna sydämelle merkitsee rakkautta; Etu- ja keskisormi yhdessä kämmenellä totuutta; Etusormi vietynä kehässä kasvojen ympäri aurinkoa; Käsivarsi taivutettuna muotoon ja peukalo ojennettuna kuuta; Etusormen sively ristissä rinnalla piispaa; Etusormen vieminen korvaan kuuloa; Kädet ristissä sormia erottamatta ystävyyttä; Etusormien kärkien uudistettu hiominen vastakkain vihamielisyyttä; Käsivarret ristissä laiskuutta.”

Lähes kaikki ne viittomat, jotka Malm on artikkelissaan sanallisesti kuvaillut, elävät edelleen viittomakielessä. Malmin käyttämä viittomakieli eli kuurojenkouluissa, siirtyi seuraaville sukupolville ja päätyi myös tämän päivän viittomakieleen.

Tämän viittomakielen rinnalla eli kuulevissa perheissä kuurojen lasten kanssa käytetty vapaamuotoinen viittomakommunikaatio, jossa tarpeen mukaan luotiin omaa visuaalista merkistöä. Tällaisesta perheen sisäisestä kommunikaatiotavasta on säilynyt tietoa Alopaeuksen vuonna 1866 julkaisemassa teoksessa ”Lyhykäinen Ohje Kuuromykkiä Kotona Kaswattamaan ja Opettamaan”. Teoksessa annetaan ohjeita siitä, miten vanhemmat voisivat kommunikoida kuuron lapsensa kanssa ja millaisia viittomamerkkejä he voisivat käyttää.

”Kappalten merkitsemiseksi otetaan, niinkuin jo on sanottu, merkki niiden laadusta, muodosta, vaikutuksesta, käytännöstä eli alusta. Niin merkitään esimerkiksi kissa kraapaisemalla taikka niin että kämmentä silutetaan käsivartta ylöspäin, koira haukkisella taikka haukuttelemalla, niin että taputetaan reittä, lehmä lypsämällä ja sarvilla päässä, härkä sarvilla päässä ja sen kiukkuinen luonto, puskemisesta näkyvä. Miestä kelpaa merkitsemään lakin eli hatun päästä ottaminen eli miehen vaatteen parsi, parta eli lyhykäinen tukka ym. ja naista helpoimmasti kuverat rinnat.”

Kuurojenkouluilla on ollut tärkeä rooli viittomakielen kannalta, koska ne tarjosivat kielen omaksumiselle ympäristön. Kouluissa kotiviittomistot vaihtuivat viittomakieleen. Varhaisessa kuurojen yhteisössä käytettyä kieltä on nimitetty ”C. O. Malmin käyttöön ottamaksi viittomakieleksi”. Malm myös uudisti viittomakieltä.

Malmin Tukholmassa oppiman kielen kanssa oli ollut tekemisissä 1890-luvun alkuun mennessä jopa 1000 oppilasta. Kyseinen ruotsalainen viittomakieli alkoi Suomessa kehittyä omaan suuntaansa niin, että viimeistään 1900-luvun alussa sen katsotaan jo olevan oma itsenäinen kielensä. Suomen kuurojenkouluissa malmilainen viittomakieli eriytyi vähitellen edelleen suomalaiseksi ja suomenruotsalaiseksi viittomakieleksi.