2. Kuurot vaalivat viittomakieltään ja yhtenäistävät sitä

1890-luvulla kuurojenopetuksessa siirryttiin puhemenetelmän käyttöön. Se syrjäytti aikaisemman viittomakielisen opetusmenetelmän ja viittomakielestä tuli uhanalainen kieli. Kuurojen yhteisö oli tilanteesta huolissaan ja viittomakielen säilymiseksi ja kehittämiseksi tehtiin aloitteita. Myös Pohjoismaissa oltiin huolestuneita siitä, siirtyisikö viittomakieli uusille sukupolville.

Ajatukset viittomakielen yhtenäistämisestä ja viittomakieltä kuvin esittelevästä kirjasta nousivat esille 1900-luvun alussa. Idean takana olivat opettaja Fritz Hirn ja hänen poikansa Julius. Julius Hirn oli nostanut viittomakieliasian esille Pariisissa vuonna 1900 pidetyssä kuurojen kansainvälisessä kongressissa ja tehnyt aloitteen maailman viittomakielten yhtenäistämisestä. Tuolloin ajateltiin, että eri maissa käytetyt viittomakielet olivat yhden alkuperäisen viittomakielen murteita. Tuolloin kielitieteilijätkin ajattelivat, että jokaisella kielellä oli ihannemuoto, joka voitaisiin saada aikaan kieltä kehittämällä ja murteita yhdistämällä.

Vuonna 1907 Kööpenhaminassa pidettiin pohjoismainen kuurojen kongressi, jossa Julius Hirn ehdotti pohjoismaisten viittomakielten yhtenäistämistä. Tavoitteena oli myös, että viittomia kerättäisiin ja tallennettaisiin ja että kuhunkin maahan saataisiin viittomakielen oppikirja.

Työtä varten valittiin kunkin pohjoismaan edustajista koostuva toimikunta. Jokaisen maan tuli tallentaa viittomakieltään kuvallisesti. Suomessa työhön ryhtyivät Fritz ja Maria Hirn, jotka olivat Carl Oscar Malmin entisiä oppilaita. Fritz toimi kuvissa viittojana ja ammattivalokuvaaja Maria tallensi ne kameran avulla. Reilun vuoden sisällä viittomakuvia saatiin 450 kappaletta ja ne lähetettiin Tanskaan.

Valokuvista syntyi myös maamme ensimmäinen viittomakielen sanakirja ”Kuuromykkäin viittomakieli Suomessa I-III”. Se on ensimmäinen visuaalinen dokumentti Suomessa käytetystä viittomakielestä. Tekijöiden mukaan sanakirjaan oli tallennettu Malmin Suomessa käyttöön saattamaa ja kehittämää viittomakieltä. Sanakirjasta valmistui kolme osaa ja ne ilmestyivät vuosina 1910, 1911 ja 1916. Viittomia niissä on yhteensä 344 kappaletta. Alkuperäinen tavoite oli 1000 viittomaa, mutta hanke jäi kesken, koska sekä Fritz että Julius Hirn kuolivat kesken työn. Hirnien sanakirjaa voidaan pitää hyvin edistyksellisenä. Sen keskiössä oli viittomakielen ominaispiirteiden kuvaaminen eikä se, miten jokin sana viitotaan. Sanakirjassa kuvataan todennäköisesti sellaista viittomakielen muotoa, jossa ei vielä näy erkaantumista suomalaiseksi ja suomenruotsalaiseksi viittomakieleksi.

Hirnien sanakirjan aikoihin julkaistiin Tanskassa Johs. Jørgensenin teos De døvstummes Haandalfabet (1907) ja Ruotsissa Oskar Österbergin teos Teckenspråket (1916). Österberg oli kuuro kielimies, joka oli käynyt Manilla-koulua 1890-luvulla. Österbergin teokseen tallentui 1800- ja 1900-luvun vaihteessa Ruotsissa käytössä ollutta viittomakieltä.

1940-luvulla Kuurojen Liitto perusti viittomakielen kehittämistä ja yhdenmukaistamista varten viittomakielitoimikunnan, mutta sen toiminta hiipui sodan vuoksi, ja työ alkoi uudelleen vasta 1960-luvun alussa. Vuonna 1947 Tukholmassa pidettiin kuudes pohjoismainen kuurojenkongressi. Siellä nostettiin uudelleen esille viittomakielten yhtenäistäminen, ja työtä varten perustettiin komitea. Yhteisen kielen katsottiin edistävän kanssakäymistä.

Vuonna 1950 komitea sai valmiiksi 300 yhteistä viittomaa, joita julkaistiin Kuurojen Lehdessä. Niistä kuitenkin vain harva jäi arkikäyttöön. Komitea kokoontui viimeisen kerran vuonna 1959. Kun työ päättyi, koossa oli noin 1600 viittomaa ja niitä koskeva luettelo.

Vuonna 1955 tehtiin päätös myös kansallisten viittomakielen sanakirjojen valmistamisesta. Kansallisten viittomien lisäksi niissä tuli olla myös yhteispohjoismaiset viittomat. Suomessa asiaa ryhtyi hoitamaan viittomakielitoimikunta. Sen tehtäviin kuului sanakirjatyön lisäksi yhteydenpito kansainvälisiin elimiin, opetustyö ja asiantuntijatyö viittomakielikysymyksissä. Viittomakielitoimikunta edisti myös valtakunnallisen ”viittoma-kirjakielen” aikaansaamista ja pohjoismaisten viittomien käyttöönottoa.

Pohjoismainen yhteistyö viittomakielen alalla jatkui edelleen. 1970-luvulla järjestettiin viittomakieliseminaareja, joiden tarkoituksena oli tiedon ja materiaalien vaihto. Edelleen luotiin yhteispohjoismaisia viittomia sanoille, joille niitä ei entuudestaan ollut. Seminaareihin kokoontui eri alojen asiantuntijoita ja niissä käsiteltiin viittomakielityön haasteita, kuten viittomakielen opetusta.