3. Sanakirjatyö alkaa uudelleen

Hirnien tekemän sanakirjan jälkeen uutta sanakirjaa jouduttiin odottamaan pitkään. Tehtävän toteutus annettiin Kuurojen Liiton viittomakielitoimikunnalle. Sanakirjan tavoitteena oli viittomakielen yhtenäistäminen ja viittomakieltä opiskelevien auttaminen.

Parhaiten viittomat olisi voitu esittää sanakirjan kuvien ja piirrosten avulla, mutta siihen ei ollut varoja. Siksi Viittomakielen sanakirjassa (1965) viittomat selitetään sanallisesti käyttäen kokonaisia sanoja ja lyhenteitä. 30 erilaista käden muotoa ja asentoa esitetään valokuvin, joihin sitten selityksissä viitataan numeroilla. Sanakirjaan on otettu mukaan kahdet sormiaakkoset, uudet ja vanhat, joista jälkimmäisiä monet kuuroista vielä käyttivät. Sanakirjassa on noin 3000 viittomaa.

Sanallisiin selityksiin perustuva sanakirja oli vaikeakäyttöinen ja viittomat hankala suorittaa oikein. Siksi nähtiin tarpeelliseksi valmistaa kokonaan uusi sanakirja, jossa Hirnien kirjan tapaan viittomat esitettäisiin valokuvien avulla. Koska jo ennen uuden sanakirjan valmistumista tarvittiin sanakirjaa viittomapiirien alkeisopetukseen, vuonna 1970 valmistui taskukokoinen kirja ”Sano se käsin”.

Kuvasanakirjaa tehtäessä pyrkimyksenä oli niin runsas viittomisto, että se voisi palvella mm. koteja, kouluja, työelämää, kulttuuritoimintaa ja vapaa-ajan harrastuksia. Kirjaan otettavia viittomia oli myös voitava suositella koko maassa yleiskielen viittomina. Kirjaan pyrittiin saamaan myös erityisilmaisuja, ja lisäksi toimikunta ehdotti kirjaan uusia viittomia, joita aikaisemmin ei ollut olemassa. Näitä olivat esim. ”astronautti” ja ”metro”. Kirjassa viittomat on järjestetty hakusanan mukaan aakkosjärjestykseen, ja kirjan lopussa on aakkosellinen hakemisto. Viittomakielen kuvasanakirja ilmestyi vuonna 1973, ja siinä on yli 3400 viittomaa sekä uudet ja vanhat sormiaakkoset. Kuvasanakirjaan tehtiin vuonna 1974 ruotsinkielinen hakemisto. Tällä oli tarkoitus tehdä sanakirjasta käyttökelpoinen myös suomenruotsalaisille. Tuolloin ei kuitenkaan vielä oikein ymmärretty, että tosiasiassa olisi pitänyt tehdä kokonaan toinen sanakirja, jossa olisi kuvattu suomenruotsalaisten kuurojen käyttämän viittomakielen viittomistoa.

Vuoden 1965 viittomakielen sanakirjassa oli kielioppiosio, mutta kuvasanakirjassa tällaista ei ollut, vaikka sille viittomakielen lisääntyneen opiskelun myötä oli tarvetta. Vuonna 1974 syntyikin teos ”Viittomakielen opas”, joka ei ollut varsinainen kielioppi, mutta joka tarjosi käytännöllisiä ohjeita kielen opiskelua ja kuurojenopetusta varten. Oppaaseen liittyi myös kirjanen ”Asiaviittomakielen kieliopillisia harjoitustekstejä”, jota oli tarkoitus käyttää yhdessä Viittomakielen kuvasanakirjan kanssa.

Sanakirjoissa ja Viittomakielen oppaassa annetut ohjeet kuvastavat ajan käsityksiä viittomakielestä. Toisaalta puhutaan varsinaisesta viittomakielestä, joka on ollut oma itsenäinen kielensä ja toisaalta puhutun kielen mukaisesta viittomisesta. Jälkimmäisellä tarkoitetaan sitä, että puhutaan ääneen tai äänettömästi ja jokaisen sanan (tai vain osan sanoista) kanssa tuotetaan samanaikaisesti sen merkitystä vastaava viittoma. Se, että kirjoissa painotetaan viitottua puhetta, kertoo siitä, että kirjat suunnattiin osittain kuuleville, mutta myös siitä, että varsinaisesta viittomakielestä ei ollut olemassa vielä riittävästi tutkimustietoa.

Aloittelevaa viittojaa ohjeistettiin puhumaan ja viittomaan samanaikaisesti. Koska katsottiin, että viittomakielessä oli vähemmän viittomia kuin puhutussa kielessä, kannustettiin ensi sijassa viittomaan avainsanat, jotka veivät asiaa eteenpäin. Lisäksi annettiin ohjeita mm. sanajärjestyksestä, ilmeiden käyttämisestä sekä ajan ja paikan ilmaisemisesta.

Viitottu puhe edellytti sekä käyttäjältä että vastaanottajalta melko hyvää puhutun kielen taitoa. Kuulevalle oli helppoa oppia viittomat ja viittoa ne puhutun kielen mukaisessa sanajärjestyksessä. Varsinaisesta viittomakielestä todettiin, että se on aito, itsenäinen kieli, mutta riittävän tutkimustiedon puutteessa kirjat tarjoavat siitä vain ylimalkaisen kuvan.

Viitotun puheen taustalla on nähtävissä lähes sata vuotta kestäneen oralismin eli puheella opettamisen vaikutus: monet katsoivat, että viittomakielen tulisi olla samansuuntainen puhutun kielen kanssa. Viittomakieltä alettiin täydentää uusilla viittomilla ja samalla syntyi tapa viittoa puhutun kielen mukaisesti. Tähän viittomistapaan suhtauduttiin monin eri tavoin. Kuurot pitivät sitä outona, kuulevien viittomakielenä, kun taas jotkut katsoivat viittomakielen nyt täydentyneen täysimittaiseksi muiden kielien rinnalle. Jotkut puolestaan paneutuivat tutkimaan näiden kahden viittomistavan eroavaisuuksia.

Koska Viittomakielen kuvasanakirja oli luonteeltaan yleissanakirja, eikä siitä haluttu tehdä liian laajaa, tarvittiin sen rinnalle erityisviittomistoja erityisesti opiskelua varten. Vuonna 1974 valmistui teknistä opetusta varten laadittu matemaattis-teknillinen viittomasanasto. Se oli tarkoitettu käytettäväksi perus-, oppikoulu- ja ammattiopetuksessa.

Vuonna 1988 ilmestyi teos ”Kasvatustieteen, psykologian, sosiaalipolitiikan ja sosiologian viittomistoa”. Kirjassa on yli 500 nuolitetuin valokuvin kuvattua viittomakielistä termiä, jotka esitetään suomenkielisten vastineidensa mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Ruotsinkieliset vastineet löytyvät sekä suomenkielisen termin alta että kirjan lopussa olevasta hakemistosta. Viittomiston tekemiseen vaikutti se, että näillä aloilla kuurot eivät olleet aikaisemmin opiskelleet eikä aloilla siksi ollut vielä kuuroja asiantuntijoita. Näin ollen näiden alojen viittomat eivät olleet syntyneet ja vakiintuneet luonnollisella tavalla.