6. Sanakirjatyön merkitys viittomakielille ja viittomakielisille

Vaikka viittomakielten sanakirjatyötä on tehty maassamme pitkään, suomalaisen ja suomenruotsalaisen viittomakielen viittomistosta on kuvattu vasta pieni osa. Viittomisto lisäksi kasvaa ja muuttuu jatkuvasti, ja viittomakielen sanakirjoja tarvitaan yhä useammissa yhteyksissä, kuten viestinnässä ja tulkkauksessa. Sanakirjoilla on myös tärkeä merkitys kielenoppimisessa silloin, kun muuta oppimateriaalia ei ole saatavissa. Uusimpina tulokkaina on aukaistu käyttöön molempien viittomakieltemme SignWiki-kansalaissanakirjat vuonna 2013. Tavallinen kielenkäyttäjä voi kirjautua sivuille tallentamaan viittomistoa, ja eri alojen opiskelijat tai harrastajat ovatkin jo tuottaneet sivustoille runsaasti aineistoa. SignWiki-sivustoilla kävijöiden määrä on samalla kasvanut nopeasti.

Viittomakielten sanakirjatyö tekee näitä kieliä tunnetuiksi ja näkyviksi. Sanakirja on kielen dokumentti, todiste sen olemassaolosta. Sanakirja tukee kielen käyttöä eri elämän alueilla, sen olemassaolo vahvistaa kieliyhteisön identiteettiä ja auttaa osaltaan yhteiskunnallisen ja lainsäädännöllisen aseman saavuttamisessa. Viittomakielet kiinnostavat valtaväestöä ja sanakirjat kuvaavat niitä helposti lähestyttävällä tavalla. Kun viittomakielisessä yhteisössä aloitetaan viittomakielen tutkimus, on sanakirjojen tekeminen usein se, mistä työ halutaan aloittaa.

Suomalaisessa ja suomenruotsalaisessa viittomakielessä on runsaasti vaihtelua kielen kaikilla tasoilla. Kielenkäyttäjissä on myös eroja riippuen kielenomaksumisiästä ja perhetaustasta. Hyvä kysymys onkin, kenen kieltä sitten sanakirjoissa tulisi kuvata? Suomalaisen viittomakielen perussanakirjaa tehtiin aikana, jolloin oli tärkeää osoittaa viittomakielen olevan puhutusta kielestä erillinen kielimuoto. Siksi muun muassa kunkin viitotun esimerkkilauseen käännösvaihtoehdoista kirjaan valittiin usein se, joka oli etäämmällä viitotun lauseen rakenteesta. Todellisuudessahan ympäröivä valtakieli kuitenkin aina vaikuttaa vähemmistökieleen, se on luonnollista eikä sitä siinä mielessä tarvitsisi peitellä.

Sanakirjojen perinteinen tehtävä on ollut kielen standardisoiminen eli sen kuvaaminen, miten tulisi viittoa. Nykyinen näkemys on, että sanakirjojen tulisi päinvastoin kuvata sitä vaihtelua, jota kielessä luonnostaan esiintyy. Käytännössä liikutaan jossakin näiden kahden ääripään välimaastossa. Käytetyistä toimitusperiaatteista riippumatta sanakirjat voivat osaltaan vaikuttaa siihen, mitkä kielen muodot jäävät elämään ja siirtyvät seuraaville sukupolville.