2. Kirjapainotyö ja työntekijät

Kirjapainotaidon keksijä oli saksalainen Johannes Gutenberg, joka vuonna 1440 aloitti yhdessä kultaseppä Johan Fustin kanssa kirjojen painamisen irtokirjakkeiden avulla. Kirjapainotaito levisi nopeasti, niin että 1500-luvun alussa keksintö oli levinnyt 16 maahan. Suomessa ensimmäinen kirjapaino perustettiin 1600-luvulla Turkuun. Vuonna 1884 Suomessa oli 37 kirja- ja kivipainoa ja niiden palveluksessa työskenteli 756 henkeä. Vuoden 1938 lopussa kirjatyöntekijöitä oli jo 7266.

Aina 1800-luvun alkuun saakka, kaikki kirjat maailmassa valmistettiin lähes täysin Gutenbergin aikaisin menetelmin. Gutenbergin keksinnön ydin olivat irtokirjakkeet ja painin. 1800-luvun alussa ensin kehittyivät painokoneet, ja ne paransivat painamisen nopeutta. Latominen sen sijaan säilyi pitkään käsityönä, kun teksti ladottiin kirjain kerrallaan. Ensimmäiset työtä nopeuttavat latomakoneet kehitettiin 1880-luvulla. Kirjansidonnassa koneet tulivat käyttöön 1800-luvun puolivälistä lähtien.

1920-luvulla oli tekniikka suurimmissa graafisissa laitoksissa jo hyvin kehittynyttä, ja suuret yritykset uudistivat koko ajan konekantaansa. Pienet painot sen sijaan joutuivat tyytymään vaatimattomampaan konekantaan ja hankkivat usein käytettyjä paino- ja latomakoneita. Offsetpainokoneita ryhdyttiin käyttämään vuonna 1911. Vuosina 1918–1939 graafisessa teollisuudessa tuotettiin pääasiassa kirjoja, sanomalehtiä ja aikakauslehtiä. Näiden lisäksi valmistettiin etikettejä ja lomakkeita ja jonkun verran paperituotteita.

Vanhimpina aikoina kirjanpainaja toimi yleensä sekä latojana että painajana valmistaen itse myös kirjasimet ja painovärin. Pian kuitenkin työtehtävät erikoistuivat. Suurissa painotaloissa töitä johti kirjanpainajamestari, jonka tehtävänä oli töiden koordinointi. Latojat ja painajat olivat ne kaksi ammattiryhmää, joiden tasavertaiseen panokseen kirjapainotyö perustui. Molempia nimitettiin yhteisellä nimellä kirjaltaja tai typografi. Myöhemmin kirjaltaja-nimitys yleistyi tarkoittamaan kaikkia kirjapainoalan ammattilaisia. Latojat jaettiin vielä käsin- ja konelatojiin. Käsinlatojalta vaadittiin pitkää harjaantumista niin, että hän saavutti työssä vaadittavan nopeuden.

Yleensä latojat ja painajat saivat koulutuksensa neljä- tai viisivuotisena oppisopimuskoulutuksena. Vanhastaan kirjapainoalalla työskenteli latojien ja painajien lisäksi valokuvaajia, kuvalaattoja valmistavia kemigrafeja, syövyttäjiä, korjailijoita, sovittelijoita, painolevyjä valmistavia stereotypoijia, asentajia, paperinleikkaajia ja kirjansitojia. Aputyöläiset olivat pienikokoisia painokokeita käyttäviä tiikelipainajia ja arkkien syöttämisestä painokoneeseen huolehtivia alistajia.

1960-luvulla kirjapainoteollisuudessa tapahtui varsinainen vallankumous. Käytössä olleet kohopaino ja metalliladonta olivat melko hitaita ja tuottivat kuvien suhteen heikkoa painojälkeä. Kun lehtien kuvamateriaalin laatuvaatimukset kasvoivat, siirryttiin offsettekniikkaan. Se mahdollisti kuvien tasokkaamman painamisen, mutta edellytti valoladontaan siirtymistä. Valoladontalaitteet eivät valaneet enää metallisia ladelmia, vaan ne valottivat ladotun tekstin filmille. 1970-luvulta lähtien käyttöön tulivat myös tietokoneet ja tekstinkäsittelyjärjestelmät.

Edellä mainittu muutos tarkoitti kirjapainoille laitteistojen ja konekannan uusimista ja suuria investointeja. Itse kirjatyöntekijöille se puolestaan tarkoitti uuden opettelua ja työprosessien muutosta. Mukaan tulivat myös uudet ammattinimikkeet kuten valolatomakoneiden hoitajat, asemoijat ja tekstinvalmistajat.

Kirjatyöntekijät ovat kautta aikain sisäistäneet poikkeuksellisen ammattiylpeyden, ja he myös erottautuivat muusta työväestöstä. Kirjapainotyön katsottiin olevan erinomainen taito, joka vaati sekä älyllisiä että taiteellisia valmiuksia. Ammatillisen järjestäytymisen suhteen he ovat olleet myös uranuurtajia.